Mitä sitten tällainen parin viikon reissu kustantaa? Aurinkomatkoilla on myytävänä hyvinkin samanlaista pakettia Saigon-Phu Quoc yhdistelmämatkana. Tosin meillä Antin Antaumusmatkoilla oli Saigonin majapaikat 4:llä pallolla ja Aurinkomatkoilla vain kolmella. Aurinkomatkojen hinnat pyörivät siinä 2100 euron tietämissä. Antaumusmatkoilla päästiin noin kolmasosaa halvemmalla. Kun suunnittelee omatoimimatkan hyvin ja aloittaa järjestelyt ajoissa säästää pitkän pennin. Hyvän etukäteissuunnittelun lisäksi on tärkeää hyödyntää paikallisten oppaiden palveluja varsinkin vähän tällaisissa eksoottisemmissa kohteissa. Heidän opastuksellaan löytää ne paikalliset hyvät ravintolat ja he pystyvät parhaiten organisoimaan retket sinne minne kukin haluaa. Antaumusmatkat on käyttänyt tällaista paikallista osaamista hyödykseen ainakin Intiassa, Georgiassa ja nyt Vietnamissa. Ja kokemukset ovat hyvät, eikä maksa juuri mitään.

Tällaisen matkan oleellisin osa on hyvä porukka. Nyt tällä porukalla...työkavereiden... kavereiden...ei vaan HYVIEN YSTÄVIEN kesken toteutettu matka oli erittäinkin onnistunut. Ei tarvinnut vahtia ketään, ei kukaan pööpöillyt ja huumoria riitti päivästä toiseen. Oikein yllätyin itsestäni miten hyvin meillä synkkasi. Tuollainen reilun parin viikon hyvinkin tiivis yhdessäoleminen aiheuttaa yleensä minulla tarpeen olla välillä omissa oloissani. Nyt tällaisia tarpeita tuli vain muutaman kerran ja veljet ymmärsivät silloin minun tarvitsevan omaa aikaa. Hienoja miehiä. Veljiä. Kiitos!

Matkakohteena Vietnam pääsi hyvästä etukäteispsyykkauksesta huolimatta yllättämään meidät vielä positiivisesti. Aivan loistavat kelit, hyvää ruokaa, (veljille halpaa olutta), erittäin ystävällisiä ihmisiä ja kaikki todella edullista. Majapaikkamme olivat ainakin minusta todellakin hyviä ja hintansa väärtejä. Kaikki toimi moitteetta ja ainakin vielä tuntuu, ettei edes sairauslomia ole tiedossa matkamme tiimoilta. Voin todellakin suositella Vietnamia matkokohteena niille, joille ei Kanariansaarten tai Turkin Suomibaarit ole niitä lomamatkan Top-ykkösiä. Hong Kongia en suosittele. Kuvittelin Hong Kongin hyvin samanlaiseksi kuin Singaporen, mutta näin hyvin pienellä kokemuksella sain Hong Kongista jotenkin negatiivisen kuvan. Kallista. Ei toimivaa. Menkää mieluummin Singaporeen jos näistä kahdesta pitää valita.

Tunnen olevani etuoikeutettu kun minulla on mahdollisuus tehdä lomillani reissuja tämänkaltaisiin kohteisiin. Tunnen olevani etuoikeutettu kun saan palata reissuiltani turvalliseen, toimivan yhteiskuntajärjestelmän omaavaan kotimaahani Suomeen. Tunnen olevani etuoikeutettu kun minulla on rakastava vaimo ja perhe, jotka ymmärtävät että "toiset on luotuja kulkemaan" ja että parisuhdetta on hoidettava välillä tällaisilla parin viikon eroilla. Vaikka tämä tuntuu nyt niin pirun amerikkalaiselta niin haluan kiittää tässä perhettäni ymmärtäväisyydestä. Ja tunnen olevani etuoikeutettu kun minulla on tuollaisia veljiä kuin Mats, Mixu ja Ribo.

Lopuksi haluan kiittää teitä molempia blogiani seuranneita. Iso kiitos. (Itse asiassa yllätyin todella paljon tämän blogin seuraajien määrästä. Parhaimpana päivänä oli kävijöitä ollut 158 kpl. Lienee virhe. Jarnan omanapuhelimella ei vaan jotenkin ole meinannut blogi aueta ja mies on yrittänyt koko työpäivän saada kyseistä sivua auki.) Suottaapi olla että vielä joskus kirjoittelen lisää tai sitten en.

Torstaina kävimme Cu Chin tunneleissa. Paikallisoppaamme Pikku-Myy järjesti meille hyvän Toyota-merkkisen kulkupelin tälle matkalle. Kun autossa oli tilaa, kysyi oppaamme voiko hän ottaa ystävänsä mukaan reissulle. Tottakai suostuimme ja mukanamme reissuun lähti näin myös Muumimamma. Cu Chin tunnelit sijaitsevat noin 60 kilometrin päässä Saigonista, mutta matka ruuhkissa huonoilla teillä taukoineen kesti pari tuntia suuntaansa. Melkoista matelemista. Perillä meidät johdateltiin kahdelle erilliselle tutustumiskierrokselle sodanaikaiseen tunneliverkostoon. Tunneleitahan Vietnamin sodan aikana oli käytössä satoja kilometrejä. Cu Chin oppaat kertoivat hyvinkin ylpeinä näiden tunneleiden merkityksestä sodan lopputulokseen. Veljeni sujahtelivat koloihin kuin kanit ja etenivät ahtaissa tunneleissa satoja metrejä aivan kuin kanit koloissaan. Minä, joka poden ahtaanpaikan kammoa, en moisiin koloihin lähtenyt ahtautumaan. Muistissani oli taannoinen käyntini Egyptissa, Kheopsin pyramidissa jonne jäin jumiin ja jossa harkittiin jo koko pyramidin purkamista, jotta Pohjolan paksu poika saadaan irti. Suurta hilpeyttä n. 20 henkilön opastetulla kierroksella herätti kommenttini: " I don't like tight holes." Vanhaa kettua ei ahtaat kolot kiinnosta. Cu Chin matkailunähtävyys oli todella hyvin tehty ja opastetut kierrokset hyvin mielenkiintoisia, suosittelen jos siellä päin liikutte. Cu Chista lähdettäessä olikin sitten jo nälkä ja oppaamme ehdottivat meille maittavaa sammakkoateriaa. Emme oikein syttyneet. Kerroin että haluamme syödä, mutta sillä edellytyksellä, ettei listalla ole sammakkoa, käärmettä, kissaa, koiraa eikä rottaa. Ja löytyihän sieltä sitten ravintola jossa saimme mm. kanaa, nautaa ja possua. Sekä lämmintä kaljaa. Ruokailun jälkeinen reilun tunnin matka kämpille olikin sitten luku sinänsä. Muumimamma ei ollut tottunut pitkiin automatkoihin ja alkoi voida pahoin. Ei ollut erityisen miellyttävä kokemus matkustaa kun tasaisin väliajoin Muumimamma huokaisi vatsansa sisällön muovipussiin. 

Illan räyheistä "viimeisen illan hulinoista" kirjoitinkin jo aiemmin tuonne edellisen artikkelin kommenttikenttään vastatessani Jarnalle, joten ei niistä sen enempää. Perjantai oli matkaohjelman suhteen vapaapäivä. Itse lähdin shoppailemaan. Torikauppiassuvun jälkeläisenä minua kiinnosti Benh Thanin markkinapaikka. Se oli kokemus, muttei mikään kovinkaan mukava sellainen. Tavaraa oli tarjolla ihan laidasta laitaan. Myyjät olivat hyvin aggressiivisia, melu ja hajut kammottavia ja minuun iski paniikki. Pois oli päästävä ja äkkiä. Löysin viimein Saigon Centren ostoskeskukseen ja hankin sieltä tarvittavat tuliaiset. Minun ollessani kaupungilla olivat veljet menneet majapaikkamme uima-altaalle. Mixu sanoi jo edellisenä iltana, että viimeisenä päivänä sitten poltetaan itsemme. En silloin uskonut hänen olevan tosissaan. Mutta mies pysyi puheissaan. 3-4 tuntia aurinkoa ilman aurinkorasvaa oli tehnyt tehtävänsä. Illalla Mixu oli kuin keitetty rapu ja vapisi kuumeissaan. Porukalla hölvättiin erilaisia rasvoja ukkoon ja koetettiin saada kuume laskemaan sekä mies lentokuntoiseksi. Sen verran jopa säälitti, ettei edes kuittailtu Mixulle yhtään hänen jääräpäisyydestään.

Lauantaina sitten oli aika lähteä kotia kohti. Itse en juurikaan nukkunut edellisenä yönä, joten lähtökohdat 30 tunnin kotimatkalle olisivat voineet olle paremmatkin. Onneksi menimme Saigonin kentälle hyvissä ajoin, sillä lähtöselvityksessä alkoivat ongelmat. Meillä oli kyllä lentoliput Saigon-Hong Kong välille, mutta ne eivät kuulemma olleet voimassa. Voi prkle. Pieni epäusko alkoi jo hiipiä veljeslauman keskuuteen. Meidät ohjattiin "vuoropäällikön" puheille, joille juurta jaksaen selvitimme mitä kaikkea sotkua oli viimeisten viikkojen aikana lennoissamme ollut. Ja kaikki sotkut Finnairin ja Cathay Pacificin aiheuttamia. Vuoropäällikkö toimi kuten vuoropäällikön kuuluukin toimia ja sai kuin saikin meidät lopulta koneeseen. Kyllä ne vuoropäälliköt jossain päin maailmaa osaavat toimia.

Antaumusmatkat käytti jälleen alihankkijoita Hong Kongin välilaskun aikana. Mats ja Ribo toimivat matkanjohtajina ja oppaina 9,5 tunnin Hong Kongin välilaskumme ajan. Alku sujui hienosti, ensiksi Airport Express -junalla kentältä Hong Kongin keskustaan. Meni muuten lujaa se juna. Ja välillä oltiin meren alla. Maalaispoikaa ihan hirvitytti, mutta ei tullut yhtään vettä sisään vaikka meren alla oltiinkin. Hong Kong Cityn ytimestä sitten lähdimme etsimään Hong Kong Peakia. Emme edes Mixun kanssa tienneet mitä olimme etsimässä, mutta kuuliaisesti raahustimme veljien perässä. Suuta kuivasi, väsytti, oli kuuma ja lentolaukku painoi niin pirusti. Aina se etsintämme kohde oli 5 tai 15 minuutin kävelymatkan päässä. Nämä meidän pikku Pihkaniskat eivät olleet ihan omimmillaan metropolin melskeessä ja muutamia pummeja tuli suunnistuksessa. Vaan ei tullut juomapakkaa. En olisi uskonut, että jossain vaiheessa lomareissuamme se olen minä joka huutaa: "Nyt pitää saada olutta". Mutta turha oli toiveeni. Lopulta se kauan etsimäämme Peak löytyi ja Mixulle sekä minulle selvisi mikä se oli. Se oli ihan h....tin pitkä jono!!! Sitä olikin kannattanut puolikuolleena etsiä. Jonossa oli väkeä sata- ellei tuhatmäärin. Joku paikallinen kertoi jonotuksen kestävän ainakin 2 tuntia. Oli todella näkemisen arvoinen tämä Peak. En ottanut valokuvia.

Seuraavaksi suunnistajamme lähtivät johdattamaan meitä Hong Kongin Hard Rock Cafeseen. Ei välipysähdyksiä, ei juomataukoja, vaan portaita ylös ja kohta taas alas. En uskonut, että pohjoisen matkamies voi olla nääntymäisillään keskellä Hong Kongin kaltaista metropolia. Nyt uskon. Tuli koettua. Lopulta ehkä noin 3 tunnin harhailun jälkeen tajuntani ollessa jo hämärän rajamailla huomasin istuvani HRC:ssa ja edessäni oli 9 euron kaljatuoppi. Hyvää kannattaa odottaa.

Viimein Mats ja Ribo johdattivat meidät takaisin lentokentälle. Heidän pestinsä matkanjohtajina ja -oppaina oli päättynyt. Ehkä ikuisesti. Saigonissa meille oli sanottu, että meidät on lähtöselvitetty jo myös Hong Kong - Helsinki -lennolle ja että meidän pitää vain käydä hakemassa boarding passit HK:ssa Finnairin tiskiltä. No osittain näin olikin. Minä olin saamassa paikan Hong Kong - Helsinki -lennolle, veljet eivät. Taas alkoi selvittelyt jotka lopulta päättyivät... miten sen nyt ottaa... riippuen katsontakannasta... joko hyvin tai huonosti... joka tapauksessa koko veljeslauma saatiin mahdutettua lennolle. Minä ja Mixu istuimme vierekkäin koneessa ja pari penkkiriviä meitä taaempana Ribo ja Mats. Olimme varmaankin Mixun kanssa kuin kaksi marjaa; pulskat vähätukkaiset pojat. Tai kuin isä ja poika. Toinen vähän ruskeampi, toinen vähän punaisempi. Koskaan en ole nukkunut niin hyvin koneessa mannerten välisillä lennoilla kuin nyt nukuin. Lennon kesto oli reilut 10 tuntia, josta unessa olin reilut 8 tuntia. Ja Mixu korskahteli vieressä. Voi sitä tyttörukkaa joka istui ikkunapaikalla meidän vieressämme, ei edes pissille raasu päässyt koko lennon aikana. Ei kyllä kysynytkään.

Suomessa meidät toivotti tervetulleeksi marraskuinen vesisade. Poissa oli aurinko, ihana lämpö, ihmisten vilinä, mopojen pärinä, märäntyvien roskisten haju jne. Tilalla oli harmaus ja huomenna alkava arki, mutta hyvältä tuntui taas kerran palata kotiin omien rakkaiden luo. Lomamatka täyttää silloin tarkoituksensa kun sekä reissuun lähtiessä että sieltä palatessa on hyvä fiilis. Nyt on.

Phu Quocin lentoasemalla oli sitten aika allekirjoittaneen astua näkyvään rooliin. Turvatarkastustukseen jonotettaessa kaivoin postilaukkuni kätköistä puolen litran cokis-pullon ja aloin avata sitä. Wroom!!! Kylläpä lensi cokis kauniissa kaaressa, ihan kuin aamuvirtsa vielä jokunen aika sitten ennen keski-iän mukanaan tuomaa heikkoa suihkua. Suurin osa tarjoamastani kasviuutejuomasta tuli itseni päälle, mutta osansa saivat myös Mats ja joku saksalainen pariskunta. Mats otti vielä asiakseen alkaa sättimään minua. Voi prkle. Hävetti ja suututti, mutta olinhan taas päässyt huomion keski-pisteeksi, minä kun niin tykkään olla tuntemattomien ihmisten huomion kohteena. Kyseessähän oli sisämaan lento, joten varsinaista passintarkastusta ei ollut, mutta meiltä tarkastettiin vielä kertaalleen passit ja tiketit. Ja minun cokiksessa uitettu passini sai erityishuomion, se oli märkä ja haisi kapitalistiselle hapatukselle. Se ei täälläpäin ole mikään meriitti.

Koneeseen päästyäni havaitsin, että kohtalo tai joku muu oli asettanut minut istumaan munkin viereen. Tai kyseessä oli niin pienikokoinen buddhalaismunkki, että saattoi oli donitsikin. Meillä synkkasi heti hyvin tämän oranssikaapuisen pikkumiehen kanssa. Arvelin hänen suojaavan lentomatkani turvallisesti perille, vaikka ajatukseni harhailikin heti vähän asiattomuuksiin; aloin nimittäin miettiä mitä tuollainen munkki pitää kaapunsa alla vai liekö taivaltaa ihan luonnontilassa. Matka meni hyvin ja koneen jo rullatessa kentällä koin järkytyksen; tämä pikkuruinen munkinalku kaivoi oranssisesta pikkupussukastaan omena...puhelimen. Voi hitsi, mihin tää maailma on menossa. Järkytykseni vielä lisääntyi kun jonottaessamme koneesta ulos havaitsin munkin IPhonessa olevan Facebook-sovelluksen auki. No tietysti tollasia IPhoneja jaetaan almuina köyhille munkeille, mutta tarviiko heidän ladata niihin Facebook? Todennäköisesti jos munkki kantaa pussukassaan IPhonia ja peukuttelee Facebookissa, on hänellä kaapunsa alla Björn Borgin bokserit tai Vercasen nahkastringit.

Huoneistomme, jossa nyt majoittaudumme, sijaitsee Binh Thanin kaupunginosassa. Tässä on 120 neliötä, neljä huonetta ja keittiö, sekä mikä tärkeintä kummassakaan kylppärissä ei ole lukkoa! Mats ja Mixu varasivat Kingsize-kokoisen parisängyn ja me Ribon kanssa jouduimme tyytymään Queensize kokoisiin, mutta saimme molemmat omat huoneet. Voi sitä autuutta kun pääsee edes hetkeksi veljistä eroon. Olen tosin huomannut, että Matsin ääneen voluumitaso on suoraan verrannollinen juodun oluen määrään. Ja se voluumitaso on pysytellyt kohtalaisen korkealla koko reissun ajan.  Ollessani huoneessani Matsin ääni kyllä kuuluu, mutta miestä ei näy, onhan sekin edes jotain.

Antaumusmatkoilla on erittäin laaja kontaktiverkosto ympäri maailman. Niinpä Saigonistakin meille löytyi paikallisopas. 42-vuotias perheenäiti My toimi oppaanamme ja vei meidät syömään majapaikkamme vieressä olevaan ulkoilmaravintolaan. Pikku-Myy, kuten oppaamme ristimme, sai tilata meille pöydän täyteen paikallisia herkkuja oman valintansa mukaan. Me kun emme ruokalistasta mitään ymmärtäneet. Pikku-Myyn englanninkielen taito on sitä Jarnalta tuttua Viipurin torikauppiasenglantia. Lopulta alkoi tavaraa tulla pöytään. Voi hitsi kun mie tykkäsin, ja Mats. Mixusta en tiedä ja Ribolla alkoi orastava vatsatauti jo ruokia pöytään kannettaessa. Oli kanaa, nautaa, rapuja ja muuta merenelävää, erilaisia kastikkeita, vihanneksia. Kruununa pöytään kannettiin kulhollinen grillattuja kotiloita. Eka, muttei vika kerta kun AGuru syö grillattua kotiloa. Se oli taivaallista. Kysyimme Pikku-Myyltä miten kotilonsyönti vaikuttaa mieskuntoon. Onneksi hän ei ymmärtänyt kysymystä. Päättelimme sen vaikuttavan positiivisesti ja söimme Matsin kanssa kulhollisen kotiloita, mutta jäi nyt testaamatta sen mieskuntovaikutusta. Ehkäpä sillä on pitkäaikaisvaikutuksia. Katsotaan kotona sitten kevväämmällä. Päivällisen jälkeen kävimme vielä Matsin ja Mixun kanssa Saigonin ytimessä katsomassa humua ja sitähän riitti.

Yksi episodi meinasi jäädä kertomatta. Majoittoiduttuamme Mats kävi testaamassa uuden kämppämme saniteettitiloja. Pitkähkön viipymisen jälkeen mies tuli nolona kertomaan, ettei osaa käyttää vessanpönttöä. No se on jäänyt tässä hötäkässä matkanjohtajalta neuvomatta. Voi prkle, näitä törppöjä. Nolona tämä maailmanmatkaajia kysyi auttaisiko joku hänen tekemänsä tuotoksen kohti Saigonin viemäriverkkoa. Kerroin, ettei kuulu matkanjohtajan toimenkuvaan. Muu ryhmämme lähti kolmeen mieheen tutkimaan vessanpöntön mystiikkaa. Ribolla meni noin 0,2 sekuntia löytää pöntön huuhtelukahva ja kas sinne menivät Matsin sen päivän oleellisimmat saavutukset. Voisikohan Jaana selvittää Matsille vielä näitä ihan elämän perusasioita? Siis ihan alusta.

Illalla sain sitten Osuuspankilta tekstarin. Visa-korttiani epäillään käytetyn väärin ja se on lukittu. Ajattelin, että nyt joudun myymään itseäni, jotta pääsen täältä joskus sinne kotiin kahlaamaan sohjoon. Taksoja jo miettiessäni Mats lupautui tarjoamaan satasen. Valuuttalajista ei ollu puhetta. Ei helv... Tuollaisten pervojen kanssako minun pitää kotimatkani kustantaa. Otin itseäni niskasta kiinni ja nöyrryin anelemaan lainaa veljiltä. Jopa Matsin kanssa pääsimme sellaiseen lyhytaikaisen matalakorkoisen 100 euron lainan sopimukseen, etten joudu maksamaan lihallista korvausta.

Tänään meillä olikin sitten ohjelmassa tutustuminen Indepence Houseen ja sotamuseoon. Minua alkoi todella ahdistamaan sotamuseossa. Saman tunteen olen kokenut mm. Auschwitzissa. Voin tunnustaa, että silmäkulmat kostuivat niihin kaikkiin hirveyksiin tutustuessa mitä Vietnamin sodassa tapahtui. Ja näkemämme oli vain toisen, voittaneen puolen näkemys asioista. Tuntemattoman sotilaan Hietasen sanoin: " Kyl mä sen tunnusta, et sota o paljast pahantekkoo molemmi puoli - siit joutuu ain kärsimää. Niiku neeki, jotka ei ollu mittään pahaa tehny." Eniten minua koskettivat kuvat kärsineistä ja epämuodostuneista lapsista, joita syntyy vieläkin sodassa käytettyjen myrkkyjen seurauksena. Hiljaiseksi veti museossa käynti koko veljeslauman, taksimatkalla kämpille ei huuli lentänyt ja kaikki varmaankin miettivät vähän syvällisempiä juttuja. Pientä koti-ikävääkin oli aistittavissa.

Just äsken tulimme sitten Hard Rock Cafesta, jossa nautimme kunnon päivällisen, jonkun verran bisseäkin taisi kulua. Paikallinen bändi soitti livenä. Minä ja oletettavasti Ribo sekä Mats tykkäsivät, Mixu ei. Nikolaikin olisi tykännyt, sillä bändissä oli naiskitaristi. Pikku-Nikolai tykkää niin naiskitaristeista.

Kyllä meillä suomalaisilla olisi paljon opittavaa näiden vähän vähemmin kehittyneiden Aasian maiden ihmisten elämäntavasta ja ajattelusta. Me omaamme, tai suurin osa meistä, ns. luterilaisen työmoraalin. Minun mielestäni se tarkoittaa ilotonta, liian vastuuntuntoista, liian työkeskeistä elämäntyyliä. Arkemme on pelkkää suorittamista sekä töissä että kotona. Tavaraa ja mammonaa haalitaan siihen tahtiin, ettei ehditä nauttia elämästä. Myös siinä arjessa tulisi jatkuvan suorittamisen sijaan olla aikaa nauttia elämän pikkuasioista. Me emme osaa arvostaa sitä, miten hyvin meillä asiat loppujen lopuksi ovat, vaan vertaamme omaa elämäämme siihen naapurin elämään, jolla ulkoiset puitteet ovat mielestämme aina paremmin kuin meillä. Ulkoiset puitteet ovat usein kulissia, joka ei kerro yhtään siitä miten naapureilla oikeasti menee. Ja koko ajan ajatellaan, että mitä ne muut minusta ajattelevat. Kyllä me ollaan oikeasti h...tin tyhmiä! 

Työelämässä painetaan ihan simona, vaikka monta kertaa vähempikin riittäisi. Pahimmassa tapauksessa, kuten minulla, työasiat tulevat vielä vapaa-ajallakin ajatuksiin ja voivat aiheuttaa unettomia öitä. No pirunmoista stressiä ainakin. Onneksi olen elämänkokemuksen myötä oppinut käsittelemään painetilojani paremmin. Kenenkään hautakivessä en ole nähnyt tekstiä "Tosi kova työmies" tai "Tällä naisella ei ollut paljoa sairauspoissaoloja, tuli kovassa nuhassakin töihin".

Ja sitten jaksetaan valittaa veroista, joita palkkatuloistamme joudumme maksamaan. Emme pääosin jaksa muistaa, että niillä veroilla ja veroluontoisilla maksuilla kustannetaan koulutuksemme, terveydenhoitomme, toimivan infrastruktuurin, eläkkeemme jne. Mutta me vaan valitetaan ja etsimällä etsitään mistä pystyisimme mielemme pahoittamaan. Siihen en tässä ota kantaa onko ne veroprosentit meilläkään ihan oikein eri kansanryhmien välillä. Niissä saattaisi olla pientä fiilausta.

Ja hirveintä ovat sitten nuo työvuoromme. Miten ne voivatkin olla niin hanurista? Listanlaatijan täytyy käyttää todella paljon aikaa, että saa meille kullekin tehtyä mahdollisimman paljon kiusaa työvuorojen muodossa. Tahallaan laittaa meille työvuoroja juuri kun on kaverilla tuppervaara-kutsut. Ja mites ne toissavuotiset kynttiläkutsut? Ohi menivät nekin, oli yövuoro, ei päässyt kynttilästä nauttimaan. Entäpä ne pitkät työputket? Minähän nimenomaan toivoin lyhyitä työputkia ja pitkiä vapaaputkia, ja tämä p...le laittaa just päinvastoin. Kaverille se teki niin, ettei sillä ollut työkykyä ylläpitävien firman urheilukisojen jälkeen kuin kaksi vapaapäivää. Eihän siinä ajassa millään toivu kolmen vuorokauden turnauksesta. Kaverin piti hakea saikkua. Syksyllä miulta jäi iltavuoron takia yksi SaiPan harjoituspelikin näkemättä, ja sen SaiPa vielä voitti. On varsinainen m...kku tuo vuorosuunnittelija, tahallaan teki senkin kun tiesi SaiPan voittavan.

Meidän elämämme menee sekaisin jos suosikkijoukkue häviää voittomaalikisassa tai jos emme saa parturiaikaa juuri perjantai-iltapäivälle. Täysin katastrofaalista on jos Kossu-pullon tai bensan hinta nousee 5:llä prosentilla. Tai jos marraskuussa sataa lunta ja Volvon alla on ne Hankookin Silestonet. Voi perkule, kun meillä on loppujen lopuksi pienet murheet, mutta omalle kohdalle sattuessa ihan ylivoimaiset.

Osaisimmepa arvostaa kotimaatamme, sen puhtautta ja turvallisuutta. Sen hyvää koulutusjärjestelmää jne. Olisimmepa tyytyväisiä jokaiseen terveeseen päiväämme, oli se sitten työ- tai vapaapäivä. Osaisimmepa nauttia myös niistä työvuoroista, vaikka ne juuri vääränä ajankohtana ovatkin. Nauttisimmepa arjesta oman ihanan perheemme ja hyvien ystävien seurassa. Tätä toivon niin itselleni kuin kaikille kolmelle, tai monta teitä nyt onkaan, blogin seuraajalle.

 Vietnam on pinta-alaltaan pikkuisen Suomea pienempi valtio, mutta väkeä on reilut 91 miljoonaa. Keskipalkka täällä on noin 200 dollaria kuussa ja esim. lapsen opiskelu koulussa, jossa opetettaisiin englannin kieltä maksaa 100 dollaria kuukaudessa. Ymmärrettävästi hyvin harva lapsi oppii Englantia koulussa. Ihmiset ovat "köyhyydestään" huolimatta tyytyväisiä elämäänsä ja ylpeitä kotimaastaan. He jaksavat hymyillä ja olla avuliaita meille vaaleanpunaisille jättiläisille ja yrittävät parhaansa mukaan saada meidät turistit nauttimaan olostamme täällä. Otetaanpa esimerkiksi tuo allasvahti tuosta vierestä. Joka ikinen päivä hän on aamuisin hymyillen tervehtinyt meitä, huolehtinut aurinkotuolit meille valmiiksi, tuonut patjat ja tuhkakupit, ja on aina valmiina auttamaan jos vaikka Mixu joutuu paniikkiin altaan syvässä päässä. Sanaakaan herra ei puhu vielä englantia, mutta opiskelee sitä koko ajan työn ohessa kännykän avulla. Nyt on menossa kuudes päivä putkeen kun kaveri on altaalla aamukahdeksasta iltakuuteen kuuma univormu päällään. En tiedä, miten vuorosuunnittelija on onnistunut? Onko vapaapäivä jo tiedossa allasvahdille lähipäivinä? Mutta tämän työputken rasitukset ei vielä kaverin kasvoilla näy, ei ole naama norsunsukuelimellä, kuten joskus meillä tapaa olemaan. Hän näyttää olevan ylpeä työstään ja siitä, että saa olla avuksi meille ja edes hymyillä aina katseemme kohdatessa.

Asumukset ihmisillä täällä ovat meidän mittapuumme mukaan ihan hirveitä. Ei ole edes farmari-Volvoja rötisköjen pihoilla, mutta ihmiset yrittävät pitää hökkeleidensä edustat siisteinä ja eivät varmaankaan tunne samanlaista naapurikateutta kuin meillä. Eikä heillä ole menossa kilpavarustelua menossa kodin elektroniikan suhteen kuten usein meillä. Heille riittää, että saavat lapsille maitoa ja riisiä päivittäin tarjottavaksi. Ja he jaksavat hymyillä ja olla ystävällisiä meille. Hämmästyttävää. Ja myös ihailtavaa.

Vietnamin väestö on verrokkimaihin Kiinaan ja Thaimaahan verattuna jonkun verran keski-iältään nuorempaa. Palkat täällä ovat noin puolet Thaimaan palkoista ja vain neljäsosa Kiinan palkoista. Luonnovaroja täältä löytyy ihan kivasti, mm. öljyä ja metsääkin on n. puolet pinta-alasta, vaikka sodassa sitä 40-50 vuotta sitten rajusti tuhottiin myrkyttämällä. Talous kasvaa vauhdilla ja yritteliäs kansa on vakuuttanut ainakin minut. Jos sukanvarresta joskus jotain löytyy, tulen sitä sijoittamaan Vietnamin pörssiin. Uhkakuvana Vietnamin talouskasvulle on voimakas korruptoituminen.

Yritin tässä kirjoituksessani opettaa teille kahdelle lukijalleni, että joskus tekisi hyvää miettiä itse kunkin asioita vähän syvällisemmin. Miettiä onko kaikki niin huonosti itsellä kun olettaa. Miettiä miten voisi nauttia elämästään nykyistä enemmän. Itsellä on kokemusta parista vuorotteluvapaasta, jolloin pääsin hetkeksi hyppäämään pois oravanpyörästä ja laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Ja hyvää teki. Ilman niitä majoittuisin nykyisin varmaankin pehmustetussa kulmattomassa huoneessa tai kasvaisin horsmaa. Nykyisin pääsen lomamatkoilla lyhyiksi hetkiksi hyppäämään pois jatkuvasta suorittamisesta ja osaan, se täytyy sanoa, nauttia elämästä.

Vaikka täällä kaukomailla ollaan taloudellisesti hyvinkin paljon meitä suomalaisia köyhempiä, uskallan väittää, että täällä ollaan keskimääräisesti paljon onnellisempia kuin Suomessa. Ihmiset osaavat arvostaa sitä mitä heillä on ja ovat tyytyväisiä saadessaan perheensä ruokittua päivittäin. Tiedän monia, joille tekisi hyvää vähän avartaa maailmankatsomustaan ja tulla katsomaan miten täällä eletään.

Ugh, olen puhunut.

Kuten jo toissapäiväisessä kommentissani ilmoitin, olemme tehneet sopimuksen Saigon Phu Quoc Resortin kanssa ja aloitame täällä työt joulukuun alussa eroottisina tanssijoina. Finlandian Skunks tanssiryhmä ei tule jättämään ketään kylmäksi, sen takaan. Tarvitsisimme ryhmäämme viidennen esiintyjän. Jarna olisi mieluisin. Hänellähän alkaa rytmi viedä jo kolmen kaljan jälkeen ja sitä jatkuu unen tuloon asti. Jarnan kädet ja jalat heiluvat samaan tahtiin koko illan oli musiikin rytmi sitten mikä tahansa ja vaikkei musiikkia olisi ollenkaan. Toinen sopiva ryhmäämme olisi Harry. Harryn notkea olemus toisi oivan lisämausteen esityksiimme. Encorena kun Harry vetäisi joka ilta Wind Of Changen takaan ettei yksikään silmäkulma jäisi kostumatta. Samalla voisi järjestää yleisökilpailun osuuko yksikään nuotti kohdalleen. Kokemuksesta sanoisin, että Pikku Nikolai ja Veljeni Kauko saattaisivat olla taas vähän liian notkeassa kunnossa esityksiimme.

Yllättäen Kieku-järjestelmä toimii täällä Vietnamissa hiukkasen paremmin kuin työpaikallamme. Anoimme kaikki neljä neljän kuukauden palkatonta virkavapaata joulukuun alusta maaliskuun loppuun toisen toimen (eroottinen tanssija) hoitoon. Työnantajamme linjan mukaisesti minä sain neljä vuotta palkatonta, Mats neljä kuukautta palkallista ja Ribo 3 päivää palkallista virkavapaata. Mixulla tuo aika menee kurssipäivinä ja luonnollisesti ulkomaan päivärahoilla. Aina yhtä selkeää ja tasapuolista meidän firmassa.

Olemme nyt treenanneet tiukasti muuveja hotellin altaalla. Muuten alkaa mennä jo homma YMCA:n tahtiin melko hyvin synkassa, mutta Mats tulee tässäkin koko ajan liian aikaisin. Kyllä me saadaan homma hiottua mielikuvaharjoitteilla kuntoon ennen joulukuun alkua. Minulla on keinoni saada Mats tulemaan ajallaan, en niitä tässä kuitenkaan paljasta. Kun me täällä teemme näitä mielikuvaharjoitteita, niin vastaavasti Te arvon lukijat voitte tehdä niitä tätä lukiessanne. Ajatelkaa meidät pikku bikineissämme liikuttelemaan lanteitamme samaan tahtiin altaan reunalla. Varatkaa oksennuspusseja lähettyville ennen harjoituksen alkua.

Sen verran uskallan tässä vaiheessa 1,5 tunnin setistä paljastaa, että tullaan Van Halenin Jumpilla sisään. Siten tulee Welcome To The Jungle, Paradise City ja Hells Bells. Noin puolivälissä Mats vetää soolona Monosen Unton Satumaan muistellen Ruotsin vuosiaan. Ribon soolo on Urheiluhullu ja Mixulla luonnollisesti Juodaan Viinaa. Kuvitelkaapa näitä tanssiesityksinä! Minä poika sooloilen Fiilaten Ja Höyläten. Treeneissä yleisö on ollut aika villinä jo tässä vaiheessa. Tietysti settimme sisältää ruotsalaisille poikapereille omistetun YMCA:n. Loppua kohti esityksemme vaan kiihtyy. Tulee Sultans Of Swingiä, Paranoidia ja Stairway To Heaveniä. Siihen kun vielä loppuun saisi Harryn oman encoren, niin maailman menestys olisi taattu.

Tämän kaltaisille show-jutuille on täällä Phu Quocissa tilausta. Iltaelämä on vielä aika kuollutta. Tosin tällä porukalla ei paljon iltaelämää saatikka yöelämää ei juuri tarvitakaan. Veljet alkavat haukottelemaan jo puoli kymmeneltä ja räväkintä mitä ollaan iltakymmenen jälkeen tehty on että pelattiin kerran Unoa kahdensadan sijaan viiteensataan!!! Minä kun otan tuossa iltapäivisin aina päikkärit niin minulla olisi virtaa pyöriä kaupungilla vähän pidempäänkin, mutta pari veljeä ei voi keskeyttää kaljan imemistä päiväunien takia ja ovat sitten illalla aivan puhuksissa. Yksi veli taas treenaa minun päikkäreiden ajan. Voi näitä veljiä.

Thai-hieronnan vannoutuneena fanina olen ottanut pari kertaa vietnamilaisen hieronnan. Suosittelen. Thaimaassa hierojat käyttävät omaa kroppaansa hieronnassa apuna. Täällä lyödään välillä kuumia ja välillä jäisiä pyyhkeitä päälle. Thaimaassa ollaan patjalla, täällä ihan oikealla hierontapöydällä. Lisa-niminen hierontatäti kysyi haluanko itseni hierottavan hellästi vai kovasti. Asetuin mahalleni hierontapöydälle ja sanoin: "Take me roughly!" Ja hän otti. Jossain vaiheessa tunsin hänen tanssivan ripaskaa selkäni päällä. Sitten tuli taas erilämpöisiä pyyhkeitä ja sama raju setti jatkui. Oikeasti tuollainen reilun tunnin setti tekee hyvää. Mixu otti hieronnan rannalla, mutta mie en noista rantahieronnoista ole oikein Intian kokemusten jälkeen innostunut. Mats ja Ribo ovat niin pidättyväisiä etteivät he ole hierontoihin uskaltautuneet. Luultavasti veljillä on ennakkoluuloja, he luulevat että hieronta on jotain eroottista. No ei ole. Olisihan miullakin saattanut 35 vuotta sitten jotain tapahtua kun hieroja työstää reiden sisäpintaa, mutta nyt ei tapahdu. Kun ei tapahdu oikein muulloinkaan.

Minä olen siinä suhteessa vanhoillinen, etten pidä sosiaalisesta mediasta. On kyselty miksei minusta juuri kuvia ole netissä. Aiheesta on Jenni Vartiaisella biisikin. En halua että "Koko maailma mua katselee kuvaruudun valoista, yksinäisten taloista." tai että "Joku Ilpo/Irmeli mua katselee ja itseään koskettelee". Tai no ehkä joku Jenni on hiukan vetovoimaisempi kuin meikäläinen, mutta onhan niitä kaikenlaisia pervoja. Jotkut pitävät jopa Maisa Torppaa seksikkäänä.

Ravintola-/baarikulttuurikin on mennyt ihan pilalle. Ennen vanhaan poikamiesaikoina mentiin baarin, tilattiin juomat, alettiin seurustelemaan kavereiden kanssa, puhuttiin paskaa, luotiin katseita naapuripöytiin, saatiin katsekontakteja, lipaistiin kielellä muutaman kerran omia kulmakarvoja ja loppu olikin sitten Herran hallussa. Nykyään mennään baariin, ensiksi kysytään wifin salasana, sitten tilataan juomat, päivitetään Facebookiin missä ollaan (ketä oikeesti kiinnostaa), laitetaan pari kuvaa, odotellaan peukutusta, ollaan tosi ärsyyntyneitä kun tarjoilija tuo juomat häiriten hyvää sometusta, ei siis sormetusta. Ei puhuta muulle pöytäseurueelle mitään, ei nähdä naapuripöydän Irinaa ja ollaan orgasmin partaalla kun saadaan peukkua joltain 20 vuoden takaiselta inttikaverilta, joka osoittautui myöhemmin myös hinttikaveriksi. Some on syvältä, peukutus on perseestä ja Facebook syvältä perseestä.

Jouduimme siis odottelemaan Saigonin kentällä koneen lähtöä seitsemisen tuntia. Alkoi jo vähän... harmittaa. Lopulta saatiin kone ilmaan. Lento kesti vain reilut puoli tuntia ja saavuimme Phu Quociin. Heti huomasimme, että keli Phu Quocissa oli vielä Saigoniakin helteisempi. Luonnollisesti Antaumusmatkat oli järjestänyt meille kuljetuksen kentältä hotellille. Ajomatkalla huomasimme, että infra on vielä saarella hiukkasen kesken. Hökkelikyliä pitkin rantaa, erittäin roskaista jne.

Päästyämme hotellille meitä kohtasi ihan mieluinen yllätys. Hotelli olikin ennakkotietojemme mukainen. Neljän tähden Saigon Phu Quoc Resort & Spa (http://www.booking.com/hotel/vn/saigon-phu-quoc-resort-spa.fi ) sijaitsee keskeisellä paikalla saaren isoimmassa kaupungissa Duong Dongissa. Faciliteetit ovat kunnossa, ihan tällaisten vaativampien matkaajienkin makuun.

Pääasiassa olemme nyt olleet rentoutuneena altaalla ja meren rannalla aurinkoa ottaen ilman isompia kommelluksia. Niinpä kirjailenkin tähän tajunnan virtaa mitä päässäni pyörii höpöheinähatun alla vietnamilaisen suosikkibiisini soidessa taustalla ja auringon helliessä jumalaista miesvartaloani. On muuten kohtalaisen pitkä biisi, alkoi toissapäivänä ja soi vieläkin.

Minulla kun on sellainen omalaatuinen luonne. Osoitan rakkailleni ja ystävilleni huomiota kiusoittelemalla ja kauniisti sanottuna keljuilemalla heille aika lailla. Sellaisessa hypoteettisessa tilanteessa, että en pitäisi jostain ihmisestä olisin taas hiljaa tai käyttäytyisin hyvinkin asiallisesti, mutta etsisin koko ajan paikkaa nasauttaa jotain piikikästä. Niinpä näin hyvien ystävien... ei kun kavereiden... ei vaan työkavereiden... no itse asiassa tällä porukalla reissatessa herja lentää, ruoska sivaltaa ja puukkoa tulee selkään aina kun on vain tilaisuus ja niitä tilaisuuksia on aika tiheään. Ei veljet ihan vielä minulle pärjää keljuilussa, vaikka kovasti kyllä yrittävät. Meillä onkin lanseerattu uusi termi; lomapaikkakiusaaminen.

Olen kuin Walt Disneyn luoma Aku-setä veljenpoikineen seikkailemassa täällä Vietnamissa. Tietysti sillä erotuksella, että Disneyn veljenpojat ovat huomattavasti Akua terävämpiä. Epäonnea ja ikäviä sattumuksia meillä on ollut tällä reissulla kuin sillä piirros-Akulla konsanaan.

Hyvän ravintolan etsinnässä annoin veljille mahdollisuuden näyttää kyntensä. Ekana iltana menimme Mixun scouttaamaan raflaan päivälliselle. Scouttaus tapahtui siten, että kävellessämme kadulla tuli vastaan kaksi ainakin 80-vuotiasta suomalaista mummoa. Mixuhan ei heti tajunnut heidän olevan finskejä, mutta asiasta hänelle kerrottuani hän juoksi mummot kiinni ja alkoi luomaan kontaktia. Itse aina pyrin ulkomailla välttämään kontakteja muihin suomalaisiin. No, Mixu sai mummoilta selville "aivan loistavan" ravintolan. Harvoin jää minulta ruuat lautaselle käydessäni syömässä. Nyt jäi. Eipä itse scouttajakaan ihmeemmin kehunut valintaansa. Toisena päivänä rekisteröimme jo hotellin aamiaisella ruotsalaisen keski-ikäisen poikaparin. Illalla oli Matsin vuoro valita päivällispaikka. Määrätietoisesti hän johdatti meidät erääseen ravintolaan. Ja kuinka ollakaan siellähän istui jo tämä poikapari. Sillä kertaa taisi olla herroilla ryppyjä rakkaudessa, koska kumpikaan ei puhunut koko ravintolassa oloaikanamme sanaakaan toisilleen. Matsin tutka oli toiminut ja yllättäen tämä ravintola olikin "aivan loistava". Jatkossa luotamme siis enemmän Matsin homotutkaan kuin Mixun mummotutkaan.

Tässä kun on nyt kolme päivää itseään ja veljiä auringonpaahteen suojaksi öljyillyt ja rasvaillut, ei voi olla hämmästelemättä sitä mestariteosta minkä Luoja on miesvartalosta luonut. Varsinkin peilin edessä itseäni rasvatessa tuntuu, että jokainen poimu ja makkara on kohdallaan. Minun valtaisan ruhoni rasvaus vie ainakin sen varttitunnin, jotta joka sopukan saa suojattua. Kovaa hommaa. Sitten kun rasvaus on suoritettu makaamme veljien kanssa rinta rinnan auringon paahteessa ja valumme ihmiskehon eritteitä aurinkotuolille. Miksiköhän nuo paikalliset tuijottavat, pyörittelevät päitään ja uskaliaimmat jopa kuvaavat meitä?

Olemme seuranneet maailman tapahtumia lomailun lomassa. Järkyttäviä uutisia: Trumpista tuli maailman vaikutusvaltaisin kaljunsa peittelijä, Suomessa on tullut metritolkulla lunta ja Saipakin hävisi Kalpalle. Mutta... nyt tulee positiivinen uutispommi: Mats kaljuuntuu. Heti käydessämme yhdessä uimassa sen huomasin. Kun geeli ei peittänytkään tätä iloista asiaa, näin selvästi kuinka ohueksi otsatukka on veljellä mennyt. Ja pikkuruinen pälvikin siellä pilkistää. Tervetuloa tosimiesten joukkoon Mats. Komistumisen lisäksihän kaljuuntumisella on empiirisen kokemukseni perusteella positiivinen vaikutus viriliteettiin.

Minulla on fobioita. Yksi pahimmista on suunnaton hiirten ja rottien kammo. Niinhän se on, että elefantti pelkää hiirtä. Ja tietysti täällä Vietnamissa niitä h...tin jyrsijöitä riittää. Pari kissan kokoista rottaa olemme nähneet ja miehän hypin seinille aina sillon. Rakastan kaikkea elämää, mutta eikö noita per...n jyrsijöitä voisi tuhota. Osaisikohan se Trump auttaa jos kauniisti pyytäisi?

Täällä ulkomailla pitkään oleskeltaessa alkaa suomen kieli unohtua. Eilen kävimme syömässä intialaisessa ravintolassa. Saatuani annokseni Mats kysyi: "Onko tuo... sitä sitkeää eläintä mikä juoksee pumpulissa?". Vastasin sen olevan sitä mikä tulee munasta ja sanoo: "kot, kot".

Suoritimme majoituttuamme pikaiset pesut ja pisut, ja suuntasimme baanalle. Ystävällismielinen naishenkilö suositteli meille erästä barbeque-ravintolaa. Sinne siis. Hirmu paljoa emme menusta ymmärtäneet, mutta aloimme tilata erilaisia ruoka-annoksia, jotka sitten henkilökunta grillasi pöydässämme. Meillä oli noin 1,5 tarjoilijaa per ukko huolehtimassa palvelustamme. Ruoka maistui erittäin hyvälle, vaikkemme täysin aina tajunneet mitä milloinkin söimme. Oli kanaa, nautaa, peuraa, ankkaa, possua ja kruununa grillattua vuohen keuhkoa.  Tietysti välillä grillailtiin vihanneksia ja taisi siinä mennä joku hedelmäkin. Ja ne soosit antoivat mukavan tujauksen grilliherkuillemme. Taisivat antaa myös pienen virikkeen Matsin ruuansulatukselle, joka ilmeni sitten seuraavana päivänä. Voi veljet sitä makujen harmoniaa. Erityisesti jäi mieleen jälkiruuaksi tarjoiltu vesimeloni, jota dipattiin chili-suolaseokseen. Se otetaan listalle myös tulevana kesänä kotimökillä. Olut oli maksanut aika lailla aiemmin tällä retkellämme, mutta nyt alkoi olla hinta kohdallaan. Pullollinen alle euron. Isot pojat ovat kertoneet, että joskus joutuvat juomaan naisen kauniiksi. Meidän ei tarvitse sitä tehdä. Miksu muotoilikin asian niin, että nyt juodaan itsemme halvoiksi.

Itselläni kun on se ongelma, etten niin osaa olutta juoda. Siispä suuntasimmekin ruokailun jälkeen etsimään paikkaa, josta saisin muutaman viskin yömyssyksi. Aika pitkään piti etsiä, mutta lopulta sellainenkin erityislaatunen kuppila löytyi josta sai viskiä. Tuhdin viskipaukun hinta taisi tässä ihan siistissä kuppilassa olla rapiat 3 egeä. Särmäisin muutaman, taisi Mixukin ottaa yhden tai kaksi.

Yö tuli nukuttua ihan hyvin kun en edes unissani nähnyt matkatovereitani, enkä lusikka-asentoja. Aamulla heräsin voimakkaaseen janontunteeseen johtuen varmaankin siitä grillatusta vuohen keuhkosta. Päätin kuitenkin käydä vesassa ennen jääkaapille menoa. Jostain syystä laitoin vessan oven lukkoon, ja se oli virhe. Ovi meni sujuvasti lukkoon, mutta eipä sitten enää auennutkaan. Rynkytin ovea ja käänsin kahvasta. Kahva pyöri kuin onnenpyörä. Lopulta veljet kuulivat hätäni ja tulivat naureskelemaan oven taakse. Tekivät varmaan kaikkensa, että lukko ei enää koskaan aukeaisi. Ja tässä hommassa he olivatkin yllättävän hyviä. Pieni paniikki alkoi hiipiä pintaan; helvetinmoinen jano, mutta kraanavettä ei oikein huvittanut juoda vielä siinä vaiheessa. Kylppärissä oli tuuletusikkuna, josta arvelin mahtuvani ulos noin 4:n kuukauden paastoamisen jälkeen. Pieni huono puoli siinä oli se, että ikkuna avautui todella pienelle parvekekaistaleelle ja sen jälkeen oli 21 kerroksen pudotus. Jos sukeltaisin ikkunasta ulos, sukeltaisin samalla kohti maankamaraa. Veljet tekivät siivousmopin ja laastarin avulla kuljetusvälineet jolla pystyivät toimittamaan toisen kylppärin tuuletusikkunasta minulle elintarpeita. On ne melkoisia makkaivereita. Mats soitti johonkin löytämäänsä hätänumeroon ja lopulta tuuletusikkunasta luikahti sisään joku paikallinen Batman. Kaveri oli aika monta numeroa minua pienempi ja ihan jonkun verran ketterämpi. Tämä Batman purki työkaluillaan lukon ja pääsin viimein vapauteen. Ribo oli keittänyt vapautumiseni kunniaksi juhlamokat. Kylläpä maistui kahvi hyvältä taas vapaana miehenä.

Aamiaisen jälkeen päätin lähteä tutustumaan Saigoniin omatoimisesti. Veljet jäivät tornitalomme uima-altaalle. Melkoista härdelliä on elämä Saigonissa. Sakkia on kuin SaiPan maalilla. Ja liikenne... Se on jotain todella erikoista. Itse en selviäisi minuuttiakaan kolahtamatta siinä härdellissä. Miljoonia mopoja, vähän vähemmin autoja, julkista liikennettä ei juuri ollenkaan. Liikenteessä aina isommalla on etuajo-oikeus. Minun on helppo kulkea kävelykaduilla, en ole vielä minua isompaa kävelijää tavannut. Taksit ovat laadukkaita. Siis pääosin Toyotia, 7-paikkaisia maastureita. Ja todella edullisia. Cruisailin pitkin kaupunkia muutaman tunnin ja nautin olostani.

Palattuani huoneistollemme seurailin hetken aikaa sivusta altaalla aurinkoa palvovia veljiä. Altaalla oli myös pariskunta, jonka naispuolisella jäsenellä oli huomattavasti isommat keuhkot kuin aiemmin grillilautasellemme päätyneellä vuohella. Naisen uidessa altaassa veljien päät kääntyivät etenemisen tahdissa. Oli kuin tennispelin katsomon seuraamista hidastettuna. No, katsoa saa, muttei koskea.

Olin kypsä lähtemään päiväunille. Myös kahden M-alkuisen seurueemme jäsenen niskat olivat rasittuneet altaalla tapahtumia seuratessa niin, että hekin kaipasivat lepoa. Ribo sen sijaan sporrtihenkisenä lähti talomme kuntosalille.

Ribo on kyllä matkakaverina todella oivallinen, mutta hänestä kun ei saa oikein blogiin juttuja. Ribo on persoona isolla B:llä. Hän kantaa reissuillaan mukana kaikenmaailman jauhoja ja suoloja, ja aina tullissa jännittää milloin Ribon jauhot herättävät pikkusieluisten nihilisti-tullimiesten kiinnostuksen. Niitähän maailmassa riittää, varsinkin Suomessa. Ribolla on kuitenkin aina puhtaat jauhot pusseissaan. Hän on siitäkin hyvää lomaseuraa, ettei varmasti tarvitse puhua työasioista hänen kanssaan. Ribo kun ei puhu niistä töissäkään.

Mietin jo joudunko vähän muuntelemaan totuutta ja värittämään juttuja, jotta saan Ribostakin pari palstaa blogiini. Muistin kuitenkin suuresti kunnioittamani esimiehen, jonka nimeä en tässä mainitse, mutta jonka nimessä on viittaus pintakäsittelyaineeseen ja jaloon marjaan, antamat opit. Tämä esimieheni on opettanut, että sille tielle ei kannata mennä, vaan aina kannattaa pitäytyä ehdottomassa totuudessa, eikä juttuja saa liioitella. Näitä oppeja koetan esimieheni esimerkin mukaisesti noudattaa.

Ribokin tekee virheitä. Hän unohti puhelimensa kuntosalille. Puhelin oli kateissa tunnin verran, mutta Ribon huomattua sen puuttumisen, hän ryntäsi takaisin salille ja sieltähän kännykkä löytyi. Siivoojaukko oli ottanut sen haltuunsa ja palautti sen tunnistettuaan Ribon. Rehellistä kansaa, tosin kuka tervejärkinen nyt tuollaisia omenapuhelimia ilkeäisikään hallussaan pitää. Ei edes vietnamilainen siivoojaukko. Tosin poikkeuksiakin löytyy kuten Ribo ja Jarna.

Pikkuongelmat matkamme suhteen jatkuivat. Alunperin meidän piti lähteä Phu Quocin paratiisisaarelle tänään klo 12:25. Pari viikkoa sitten tuli tieto, että lento on aikaistettu lähtemään klo 10:10. Niinpä laitoimme kellot soimaan klo 5:45 ja tulimme ajoissa kentälle, jossa saimme tietää että lento lähteekin vasta 12:55. No tästä ei masennuttu vaan osa meistä alkoi ottaa kaljaa ja osa kirjoittaa blogia. Aikaahan meillä nyt on se viitisen tuntia. 

Tätä kirjoitettaessa kello on Hongkongin aikaa 5:45. Takana on ruhtinaalliset kolmen tunnin yöunet klo 23:sta klo 2:en. Minulla kun on näitä poikkeavaisuuksia ja outoja ilmentyminä. Periaatteessa ihmisen pitäisi tänne Kaukoitään matkattuaan nukkua pitkään, mutta minulla pari ekaa yötä menee aina näin kohtalaisen aikaisilla herätyksillä.

Siis asiaan... Tulimme siis junalla lentoasemalle. On muuten kätevä systeemi kun nykyään pääsee Tikkurilassa junaa vaihtamalla tosi sujuvasti suoraan kentälle. Tietysti siinä on se, että pitää muistaa jäädä Tikkurilassa junasta pois. Me kokeneet sankarimatkaajat päätimme lähteä käymään ravintolavaunussa tovin sen jälkeen kun Lahti oli ohitettu. Veljet luonnollisesti ottivat olutta, minä lonkeroa. Istuimme juomat saatuamme pöytään ja kajareista kajahti: "Hetken kuluttua Tikkurila ja sama ruotsiksi." Totesin, että pitäisköhän meidän jäädä pois ja särmäisin lonkeron pohjattomaan kitaani. Veljillä vaati sen normaalit 10-20 sekuntia ennen kuin he hiffasivat missä mennään. Mats ehti ottaa tuopposestaan vain hörpyn. Tuli muuten kaljalle litrahintaa. Myöhemmin Mats totesi, että kyllä se hinta tasaantuu matkamme edetessä. Ryntäsimme läpi parin vaunuosaston, joissa oli käytävät täynnä muita Tikkurilassa pois jääviä. Pari mummoa taisi siinä hötäkässä jäädä pahasti jyrän alle. Ehdimme kuin ehdimmekin ottaa kimpsumme ja kampsumme sekä hypätä pois junasta. 10 sekuntia vielä ravintolavaunussa pidempään pähkäillessämme emme olisi ehtineet. Kentälle siirryimme sujuvasti lähijunalla. Perillä kentällä pojat taas saivat olutta jolla oli sitä litrahintaa.

Lentomme Hongkongiin operoitiin näillä Finskin uusilla Airbus 350:llä. Olin saanut järkättyä meille paikat takariviin. Minusta kun on niin mukavaa kun ei kukaan läähätä niskaan. Mats saattaa olla asiasta eri mieltä. Ihan kiva kone oli, muttei mitenkään erikoinen. Luonnollisesti veljet ottivat taas yleisönsä. Edessämme istui kolmen (murteesta päätellen turkulaisen) naisen seurue. Jo ennen koneen nousua saimme heiltä paheksuvia katseita, kun Mats neuvoi Mixua työntämään sen molon oikeaan reikään. Kysymys oli USB-liittimestä. Minä ja turkulaiset ymmärsimme molon tarkoittavan jotain ihan muuta. Kohta Matsin tarjotessa kovaan ääneen namiaan ymmärsimme jo turkulaisten kanssa, että kyseessä saattaa olla ihan mitä vaan. Tällä kertaa se oli salmiakkikarkkia. En tiedä, enkä haluakaan tietää, mitä Mats ja Jaana olivat tehneet ennen lähtöämme, mutta Matsilla oli jääneet hormonit hyrräämään. Hän näki voimakasta erotiikkaa mm. minun puhallettavassa niskatyynyssäni. Ja siitäkös Mixu innostui tutkimaan omaa tyynyään ja tekemään kovaan ääneen havaintoja. Voi niitä turkulaisten katseita. Meillä oli tulossa pitkä lentomatka ja näille naisille erityisen pitkä. Yritän saada Matsin hormoonitason tasaantumaan matkan aikana. Hornikoon sitten palattuaan kotiin Jaanan viereen.

Akun Antaumusmatkat käyttää silloin tällöin alihankkijoita. Niiden valintaa tulee jatkossa panostaa nykyistä enemmän. Olin nimittäin valtuuttanut Matsin toimimaan Hongkongin osuuden matkanjohtaja ja järjestelijänä. Mats oli varannut lentokenttähotelllin kivenheiton päästä kentältä. Kukaan kentällä ei tiennyt minne päin sitä kiveä piti heittää. Harhailimme laukkujemme kanssa reilut puolituntia päämäärättömästi kunnes joku taksikuski kertoi ettei hotelliimme kävellen pääse. Meidän piti mennä taksijonoon. Takseja oli kolmessa jonossa; punaisia noin 200 kpl, vihreitä noin 20 ja sinisiä yksi, joka sekin lähti. Matkanjohtajamme ohjasi meidät hetken taksijonotoimihenkilön kanssa keskusteltuaan siihen sinisten jonoon, jossa oli ihmisiä eniten ja takseja 0. Siinä sitten jonotettiin... Lopulta vaihdoimme punaisten taksien jonoon ja olimme 5 minuutin päästä hotellilla. Hotelli on hieno Marriot. Sisäänkirjautumisen jälkeen olin kypsä lähtemään huoneeseen suihkuun, mutta veljet halusivat ottaa Marriotin loungessa pivat. Hieno homma, minä kun aina olen halunnut olutta Marriotin loungessa. Perkele. No neljä olutta tilattiin, paikallista Hong Kong beeriä. Sitten tuli tarjoilija ja kaatoi yhden pullollisen päälleni. Vähän toisenlaisesta suihkusta olin haaveillut. Alta aikayksikön oli 5 naistarjoilijaa pyyhkimässä minua kuivaksi. Jossain toisessa tilanteessa se olisi voinut tuntua kivaltakin. Nyt ei tuntunut. Kuivattelin pihalla auringonpaisteessa vaatteitani odotellessani kun veljet saivat juotua ne kauheat kuransa, jotka todella sopivatkin paremmin kylpemiseen kuin juomiseen. Sitten tuli laskun aika; noin 9 euroa per 0,3 litran olut. Saamastani kylvystä ei veloitettu ylimääräistä. Silti kaljalle tuli ihan kivasti litrahintaa.

Lopulta pääsimme huoneeseen. Kaksi 120 cm leveää parivuodetta ja yhteisellä peitolla. Yes! Luonnollisesti minä ja Mixu samaan sänkyyn, ja Ribo ja Mats vähän ohuempina samaan punkkaan. Illalla kävimme Hongkongin Cityllä syömässä ja haistelemassa ilmaa. Ei oikein kolahtanut. Saattoi johtua väsymyksestä. No, takaisin hotellille ja nukkumaan. Pikkuinsinöörit Mixu ja Mats vielä säätelivät ilmastointia ja valoja kun sammahdin. Muistan pyytäneni heitä jättämään kylppäriin valot. Nukuimme Mixun kanssa 96 -asennossa selät vastakkain vatsojemme ollessa tukevasti tyhjän päällä sängyn ulkopuolella. Heräsin siis kahdelta. Sen verran tuli jostain valon kajoa huoneeseen, että näin naapurisängyn veljien olevan tiukasti lusikka-asennossa Ribo edessä Mats takana. Mihinkäs se Mats Ruotsin opeistaan pääsee. Näky sai minut pahoinvoimaan. Ryntäsin kylppäriin, valoa ei missään, katkaisijaa ei missään. AI nämä saakelin pikkuinsinöörit. Jostain löysin sytkärin, jonka valossa löysin katkaisijan, joka ei toiminut. Ei .....! Sytkärin tulen valossa suorittelin kylppärissä tarvittavat toimenpiteet. Kunnes.... Kaasu loppu. Onkohan kukaan koskaan eksynyt hotellihuoneen vessaan? Minä olen. Lopulta löysin hamuilemalla oven ja sain sen aukikin. Sen jälkeen olen viettänyt loppuyön sängyssä pyörien veljien tuhinaa ja korskuntaa kuunnellen sekä välillä hotellin aulassa istuskellen. Ei ihan kaikkein mukavin yö Hongkongissa, mutta kokemus tämäkin.

Vajaa vuosi sitten alkoi tulla taas painetta aloittaa matkajärjestelyt. Tunnustettakoon tässä, että kotijoukoille matkaamme markkinoitiin minun 50-vuotisjuhlamatkalla. Suoritin tiedusteluja mahdollisista osallistujista ja aloin suunnitella reissua Vietnamiin. Edellisen olympiavuosireissun osallistujista luonnollisesti Mats ja Mixu olivat heti valmiina lähtöön. Ribo sentään taisi harkita vuorokauden verran ennen sitovaa ilmoittautumistaan. Muut kaukomatkaajat eivät tällä kertaa olleet valmiita lähtemään kanssamme eikä kaukomatkaajaryhmäämme löytynyt kyselyistä huolimatta uusia jäseniä. Joutsenosta ei ketään kysytty.

Ymmärrän hyvin, että Harrylla alkaa olla jo ikää sen verran, ettei tällaisten poikasten reissuille halua ole enää lähteä. Harryhan tuli miehen ikään tässä heti kohta minun jälkeeni. Harry panostanee enemmän karaoken SM-kisoihin ja Tankomarkkinoille.

Veljeni Kauko taas panostaa uraansa. Kauko on, kuten kaikki tiedämme, aivan loistava seuramies ja tähän blogiinkin olisi Kaukon myötä tullut paljon lisää tapahtumakertomuksia, mutta mennään nyt näillä.

Pikku Nikolai on vajaan vuoden verran jahkaillut lähteäkö vai eikö lähteä. Jossain vaiheessa näytti jo melko varmalta hänen osallistumisensa reissulle ja näin jo painajaisia siitä kuinka Nikolai köllöttelee lentokoneen lattialla meidän vasta saapuessamme koneeseen ja pyytää lentoemoilta lisää punkkua. Hyvin todentuntuinen uni. Viimeisimmän tiedon mukaan Nikolai ei tänä syksynä lähde Vietnamiin vaan panostaa lähialuematkailuun. Mutta miehen tuntien kaikki voi vielä muuttua.

Muista herroista, joita olisimme mieluusti mukaan ottaneet, en tässä viitsi paljoa kirjoitella. Kaikki mukaan pyydetyt ovat jatkossa tervetulleita mukaan reissuillemme vaikkeivat nyt lähteneetkään. Ai niin Jarna. Jarnan kohdalla alkaa kohta kyselyt harventua. Jarna panostaa nyt siihen, että pian Jarnan perheen elanto tulee NBA:sta. Selvennyksenä sanottakoon ettei siis Jarnasta ole tulossa vanhoilla päivillään koripalloilijaa, mutta jälkikasvussa on poikkeuksellista lahjakkuutta.

No nyt on alustukset tehty ja on aika lähteä odottelemaan junaa, joka vie meidät lentoasemalle. Mielessä soi jo J Karjalaisen osuvat lyriikat:

Taas mennään
en tiedä mihin,
mutta mä meen.
Kuin kulkuri matkaa
uutta laulua teen.

Yksinäinen junanpilli
on kulkureiden tunnari.
Tämä vanha kitara
on ainut matkakaveri.

Hei Hei musta tuntuu
että mä meen.
Kuin kulkuri matkaa
uutta laulua teen.

Ei kukaan ole pyytänyt lähtemään,
silti tuskin paikoilleni jään.

Niinkuin tuntematon tie
laulu eteenpäin vie.
Vähät eväät repussa
määränpää missä lie.

Hei Hei musta tuntuu
että mä meen.
Kuin kulkuri matkaa
uutta laulua teen.

Älä kysy mikä saa mut lähtemään.
En sitä tiedä
kovin hyvin aina
itsekään.

Mut niinkuin kaikki matkoillaan
ikävöivät rakkaitaan,
niin myös minä laulussani
(se saa mut) nopeammin kulkemaan.

Hei Hei musta tuntuu
että mä meen.
Kuin kulkuri matkaa
uutta laulua teen.

Katsotaan milloin ehdin kirjailla lisää matkamme tapahtumista, joita varmasti riittää. Ihan kivasti on riittänyt "haasteita" matkamme suhteen jo ennen junan pillin vislaustakin.