Viikko oli vietetty Phu Quocin paratiisisaarelle ja oli aika palata takaisin Saigonin hälinään. Phu Quocissahan on rapiat 70 000 asukasta ja Saigonissa 9 miljoonaa, joten eroja on näissä paikoissa aika lailla näin sankarimatkaajien silmin katsottuna. Viikko saarella näin kahden viikon reissulla oli ehkä pari kolme päivää liian pitkä aika. Saarelta emme löytäneet kuin kolme hyvää ruokaravintolaa joissa kävimme. Tapoihimme kun kuului nauttia sekä lounas että päivällinen, tulimme näissä paikoissa hyvinkin tutuiksi. Ja näiden ravintoloiden kaljavarastoihin tuli kohtalaisen nopeaa kiertoa. Hai Nam -niminen ravintola oli kylän ehdoton ykkönen. Eikä edes kalleimmasta päästä. Vielä kun henkilökunta pyöristeli laskuja kivasti alaspäin jättäen laskuttamatta usein jotakin tilaamistamme artikkeleista, tuli siitä ehdoton suosikkimme. Hai Namissa pääsimme herkuttelemaan lähinnä paikallisilla ruuilla. Paitsi tietysti Hanhijärven Kulinaristit Ry:n johtava gastronomi Mixu, joka veteli viikon mittaisella saarivierailullamme 5 kertaa pizzaa, 2 kertaa ribbsejä ja 7 kertaa spagettibologneseä. Se spagetti kun oli just oikeeseen kypsyyteen keitetty; al dente. Tututuksi tulleet tarjoilijat olisivat varmaan viimeisinä saaripäivinämme pyörtyneet jos Mixu olisikin tilannut esim. seafoodia tai jotain nuudelisoppaa.

Phu Quocin lentoasemalla oli sitten aika allekirjoittaneen astua näkyvään rooliin. Turvatarkastustukseen jonotettaessa kaivoin postilaukkuni kätköistä puolen litran cokis-pullon ja aloin avata sitä. Wroom!!! Kylläpä lensi cokis kauniissa kaaressa, ihan kuin aamuvirtsa vielä jokunen aika sitten ennen keski-iän mukanaan tuomaa heikkoa suihkua. Suurin osa tarjoamastani kasviuutejuomasta tuli itseni päälle, mutta osansa saivat myös Mats ja joku saksalainen pariskunta. Mats otti vielä asiakseen alkaa sättimään minua. Voi prkle. Hävetti ja suututti, mutta olinhan taas päässyt huomion keski-pisteeksi, minä kun niin tykkään olla tuntemattomien ihmisten huomion kohteena. Kyseessähän oli sisämaan lento, joten varsinaista passintarkastusta ei ollut, mutta meiltä tarkastettiin vielä kertaalleen passit ja tiketit. Ja minun cokiksessa uitettu passini sai erityishuomion, se oli märkä ja haisi kapitalistiselle hapatukselle. Se ei täälläpäin ole mikään meriitti.

Koneeseen päästyäni havaitsin, että kohtalo tai joku muu oli asettanut minut istumaan munkin viereen. Tai kyseessä oli niin pienikokoinen buddhalaismunkki, että saattoi oli donitsikin. Meillä synkkasi heti hyvin tämän oranssikaapuisen pikkumiehen kanssa. Arvelin hänen suojaavan lentomatkani turvallisesti perille, vaikka ajatukseni harhailikin heti vähän asiattomuuksiin; aloin nimittäin miettiä mitä tuollainen munkki pitää kaapunsa alla vai liekö taivaltaa ihan luonnontilassa. Matka meni hyvin ja koneen jo rullatessa kentällä koin järkytyksen; tämä pikkuruinen munkinalku kaivoi oranssisesta pikkupussukastaan omena...puhelimen. Voi hitsi, mihin tää maailma on menossa. Järkytykseni vielä lisääntyi kun jonottaessamme koneesta ulos havaitsin munkin IPhonessa olevan Facebook-sovelluksen auki. No tietysti tollasia IPhoneja jaetaan almuina köyhille munkeille, mutta tarviiko heidän ladata niihin Facebook? Todennäköisesti jos munkki kantaa pussukassaan IPhonia ja peukuttelee Facebookissa, on hänellä kaapunsa alla Björn Borgin bokserit tai Vercasen nahkastringit.

Huoneistomme, jossa nyt majoittaudumme, sijaitsee Binh Thanin kaupunginosassa. Tässä on 120 neliötä, neljä huonetta ja keittiö, sekä mikä tärkeintä kummassakaan kylppärissä ei ole lukkoa! Mats ja Mixu varasivat Kingsize-kokoisen parisängyn ja me Ribon kanssa jouduimme tyytymään Queensize kokoisiin, mutta saimme molemmat omat huoneet. Voi sitä autuutta kun pääsee edes hetkeksi veljistä eroon. Olen tosin huomannut, että Matsin ääneen voluumitaso on suoraan verrannollinen juodun oluen määrään. Ja se voluumitaso on pysytellyt kohtalaisen korkealla koko reissun ajan.  Ollessani huoneessani Matsin ääni kyllä kuuluu, mutta miestä ei näy, onhan sekin edes jotain.

Antaumusmatkoilla on erittäin laaja kontaktiverkosto ympäri maailman. Niinpä Saigonistakin meille löytyi paikallisopas. 42-vuotias perheenäiti My toimi oppaanamme ja vei meidät syömään majapaikkamme vieressä olevaan ulkoilmaravintolaan. Pikku-Myy, kuten oppaamme ristimme, sai tilata meille pöydän täyteen paikallisia herkkuja oman valintansa mukaan. Me kun emme ruokalistasta mitään ymmärtäneet. Pikku-Myyn englanninkielen taito on sitä Jarnalta tuttua Viipurin torikauppiasenglantia. Lopulta alkoi tavaraa tulla pöytään. Voi hitsi kun mie tykkäsin, ja Mats. Mixusta en tiedä ja Ribolla alkoi orastava vatsatauti jo ruokia pöytään kannettaessa. Oli kanaa, nautaa, rapuja ja muuta merenelävää, erilaisia kastikkeita, vihanneksia. Kruununa pöytään kannettiin kulhollinen grillattuja kotiloita. Eka, muttei vika kerta kun AGuru syö grillattua kotiloa. Se oli taivaallista. Kysyimme Pikku-Myyltä miten kotilonsyönti vaikuttaa mieskuntoon. Onneksi hän ei ymmärtänyt kysymystä. Päättelimme sen vaikuttavan positiivisesti ja söimme Matsin kanssa kulhollisen kotiloita, mutta jäi nyt testaamatta sen mieskuntovaikutusta. Ehkäpä sillä on pitkäaikaisvaikutuksia. Katsotaan kotona sitten kevväämmällä. Päivällisen jälkeen kävimme vielä Matsin ja Mixun kanssa Saigonin ytimessä katsomassa humua ja sitähän riitti.

Yksi episodi meinasi jäädä kertomatta. Majoittoiduttuamme Mats kävi testaamassa uuden kämppämme saniteettitiloja. Pitkähkön viipymisen jälkeen mies tuli nolona kertomaan, ettei osaa käyttää vessanpönttöä. No se on jäänyt tässä hötäkässä matkanjohtajalta neuvomatta. Voi prkle, näitä törppöjä. Nolona tämä maailmanmatkaajia kysyi auttaisiko joku hänen tekemänsä tuotoksen kohti Saigonin viemäriverkkoa. Kerroin, ettei kuulu matkanjohtajan toimenkuvaan. Muu ryhmämme lähti kolmeen mieheen tutkimaan vessanpöntön mystiikkaa. Ribolla meni noin 0,2 sekuntia löytää pöntön huuhtelukahva ja kas sinne menivät Matsin sen päivän oleellisimmat saavutukset. Voisikohan Jaana selvittää Matsille vielä näitä ihan elämän perusasioita? Siis ihan alusta.

Illalla sain sitten Osuuspankilta tekstarin. Visa-korttiani epäillään käytetyn väärin ja se on lukittu. Ajattelin, että nyt joudun myymään itseäni, jotta pääsen täältä joskus sinne kotiin kahlaamaan sohjoon. Taksoja jo miettiessäni Mats lupautui tarjoamaan satasen. Valuuttalajista ei ollu puhetta. Ei helv... Tuollaisten pervojen kanssako minun pitää kotimatkani kustantaa. Otin itseäni niskasta kiinni ja nöyrryin anelemaan lainaa veljiltä. Jopa Matsin kanssa pääsimme sellaiseen lyhytaikaisen matalakorkoisen 100 euron lainan sopimukseen, etten joudu maksamaan lihallista korvausta.

Tänään meillä olikin sitten ohjelmassa tutustuminen Indepence Houseen ja sotamuseoon. Minua alkoi todella ahdistamaan sotamuseossa. Saman tunteen olen kokenut mm. Auschwitzissa. Voin tunnustaa, että silmäkulmat kostuivat niihin kaikkiin hirveyksiin tutustuessa mitä Vietnamin sodassa tapahtui. Ja näkemämme oli vain toisen, voittaneen puolen näkemys asioista. Tuntemattoman sotilaan Hietasen sanoin: " Kyl mä sen tunnusta, et sota o paljast pahantekkoo molemmi puoli - siit joutuu ain kärsimää. Niiku neeki, jotka ei ollu mittään pahaa tehny." Eniten minua koskettivat kuvat kärsineistä ja epämuodostuneista lapsista, joita syntyy vieläkin sodassa käytettyjen myrkkyjen seurauksena. Hiljaiseksi veti museossa käynti koko veljeslauman, taksimatkalla kämpille ei huuli lentänyt ja kaikki varmaankin miettivät vähän syvällisempiä juttuja. Pientä koti-ikävääkin oli aistittavissa.

Just äsken tulimme sitten Hard Rock Cafesta, jossa nautimme kunnon päivällisen, jonkun verran bisseäkin taisi kulua. Paikallinen bändi soitti livenä. Minä ja oletettavasti Ribo sekä Mats tykkäsivät, Mixu ei. Nikolaikin olisi tykännyt, sillä bändissä oli naiskitaristi. Pikku-Nikolai tykkää niin naiskitaristeista.