Elämä on täynnä valintoja. Itse olen pyrkinyt tekemään sellaisia valintoja, joita ei tarvitse katua. Usein olen epäonnistunut, mutta yritän silti edelleen jatkaa samalla linjalla. Se on loppujen lopuksi aika lyhyt aika kun sedät vielä jaksaa heilua. Stoppi voi tulla yllättävän aikaisin, sitä ei onneksi kukaan tiedä. Se aika mitä meillä on, on käytettävä hyödyksi ja yritettävä nähdä ja kokea mahdollisimman paljon. Joku ihmettelee miten joillakin on varaa reissailla ympäri maailmaa monta kertaa vuodessa. Niinpä, elämä on täynnä valintoja. Ainakaan minulla ei valtion virkamiehenä olisi varaa matkustella ellen tekisi sellaisia valintoja, joissa jätän rahaa laittamatta johonkin muuhun mitä taas jotkut muut pitävät tärkeänä. Oho, menipä vaikeaksi. Siis minun valintani ovat matkailun tuomat elämykset, kokemukset, maailmankatsomuksen avartuminen, elämästä nauttiminen jne. Minun valintoihin eivät taas kuulu baari- ja ravintolakierrokset kotikaupungin yössä, minulla ei ole enää rahaa vieviä harrastuksia kun olen päässyt hevoshommistakin eroon, minä pystyn syömään arkena sitä punaisella lapulla hinnoiteltua jauhelihaa jne.  En osaa ajatella säästäväni pahojen päivien varalle tai siihen, että sitten joskus kun olen eläkkeellä niin... Ja eräs mottoni on; käärinliinoissa ei ole taskuja. Eli mukaan täältä ei saa mitään sitten kun lähtö tulee.

Mitä sitten tällainen parin viikon reissu kustantaa? Aurinkomatkoilla on myytävänä hyvinkin samanlaista pakettia Saigon-Phu Quoc yhdistelmämatkana. Tosin meillä Antin Antaumusmatkoilla oli Saigonin majapaikat 4:llä pallolla ja Aurinkomatkoilla vain kolmella. Aurinkomatkojen hinnat pyörivät siinä 2100 euron tietämissä. Antaumusmatkoilla päästiin noin kolmasosaa halvemmalla. Kun suunnittelee omatoimimatkan hyvin ja aloittaa järjestelyt ajoissa säästää pitkän pennin. Hyvän etukäteissuunnittelun lisäksi on tärkeää hyödyntää paikallisten oppaiden palveluja varsinkin vähän tällaisissa eksoottisemmissa kohteissa. Heidän opastuksellaan löytää ne paikalliset hyvät ravintolat ja he pystyvät parhaiten organisoimaan retket sinne minne kukin haluaa. Antaumusmatkat on käyttänyt tällaista paikallista osaamista hyödykseen ainakin Intiassa, Georgiassa ja nyt Vietnamissa. Ja kokemukset ovat hyvät, eikä maksa juuri mitään.

Tällaisen matkan oleellisin osa on hyvä porukka. Nyt tällä porukalla...työkavereiden... kavereiden...ei vaan HYVIEN YSTÄVIEN kesken toteutettu matka oli erittäinkin onnistunut. Ei tarvinnut vahtia ketään, ei kukaan pööpöillyt ja huumoria riitti päivästä toiseen. Oikein yllätyin itsestäni miten hyvin meillä synkkasi. Tuollainen reilun parin viikon hyvinkin tiivis yhdessäoleminen aiheuttaa yleensä minulla tarpeen olla välillä omissa oloissani. Nyt tällaisia tarpeita tuli vain muutaman kerran ja veljet ymmärsivät silloin minun tarvitsevan omaa aikaa. Hienoja miehiä. Veljiä. Kiitos!

Matkakohteena Vietnam pääsi hyvästä etukäteispsyykkauksesta huolimatta yllättämään meidät vielä positiivisesti. Aivan loistavat kelit, hyvää ruokaa, (veljille halpaa olutta), erittäin ystävällisiä ihmisiä ja kaikki todella edullista. Majapaikkamme olivat ainakin minusta todellakin hyviä ja hintansa väärtejä. Kaikki toimi moitteetta ja ainakin vielä tuntuu, ettei edes sairauslomia ole tiedossa matkamme tiimoilta. Voin todellakin suositella Vietnamia matkokohteena niille, joille ei Kanariansaarten tai Turkin Suomibaarit ole niitä lomamatkan Top-ykkösiä. Hong Kongia en suosittele. Kuvittelin Hong Kongin hyvin samanlaiseksi kuin Singaporen, mutta näin hyvin pienellä kokemuksella sain Hong Kongista jotenkin negatiivisen kuvan. Kallista. Ei toimivaa. Menkää mieluummin Singaporeen jos näistä kahdesta pitää valita.

Tunnen olevani etuoikeutettu kun minulla on mahdollisuus tehdä lomillani reissuja tämänkaltaisiin kohteisiin. Tunnen olevani etuoikeutettu kun saan palata reissuiltani turvalliseen, toimivan yhteiskuntajärjestelmän omaavaan kotimaahani Suomeen. Tunnen olevani etuoikeutettu kun minulla on rakastava vaimo ja perhe, jotka ymmärtävät että "toiset on luotuja kulkemaan" ja että parisuhdetta on hoidettava välillä tällaisilla parin viikon eroilla. Vaikka tämä tuntuu nyt niin pirun amerikkalaiselta niin haluan kiittää tässä perhettäni ymmärtäväisyydestä. Ja tunnen olevani etuoikeutettu kun minulla on tuollaisia veljiä kuin Mats, Mixu ja Ribo.

Lopuksi haluan kiittää teitä molempia blogiani seuranneita. Iso kiitos. (Itse asiassa yllätyin todella paljon tämän blogin seuraajien määrästä. Parhaimpana päivänä oli kävijöitä ollut 158 kpl. Lienee virhe. Jarnan omanapuhelimella ei vaan jotenkin ole meinannut blogi aueta ja mies on yrittänyt koko työpäivän saada kyseistä sivua auki.) Suottaapi olla että vielä joskus kirjoittelen lisää tai sitten en.

Tätä kirjoitettaessa ollaan jo junassa matkalla kohti Lappeenrantaa. Viimeiset päivät Saigonissa olivat sen verran hektisiä, ettei blogia ehtinyt päivittää aiemmin. Nyt ollaan kotimatkaa tehty sellaiset 27 tuntia ja läppä lentää edelleen ihan kivasti.

Torstaina kävimme Cu Chin tunneleissa. Paikallisoppaamme Pikku-Myy järjesti meille hyvän Toyota-merkkisen kulkupelin tälle matkalle. Kun autossa oli tilaa, kysyi oppaamme voiko hän ottaa ystävänsä mukaan reissulle. Tottakai suostuimme ja mukanamme reissuun lähti näin myös Muumimamma. Cu Chin tunnelit sijaitsevat noin 60 kilometrin päässä Saigonista, mutta matka ruuhkissa huonoilla teillä taukoineen kesti pari tuntia suuntaansa. Melkoista matelemista. Perillä meidät johdateltiin kahdelle erilliselle tutustumiskierrokselle sodanaikaiseen tunneliverkostoon. Tunneleitahan Vietnamin sodan aikana oli käytössä satoja kilometrejä. Cu Chin oppaat kertoivat hyvinkin ylpeinä näiden tunneleiden merkityksestä sodan lopputulokseen. Veljeni sujahtelivat koloihin kuin kanit ja etenivät ahtaissa tunneleissa satoja metrejä aivan kuin kanit koloissaan. Minä, joka poden ahtaanpaikan kammoa, en moisiin koloihin lähtenyt ahtautumaan. Muistissani oli taannoinen käyntini Egyptissa, Kheopsin pyramidissa jonne jäin jumiin ja jossa harkittiin jo koko pyramidin purkamista, jotta Pohjolan paksu poika saadaan irti. Suurta hilpeyttä n. 20 henkilön opastetulla kierroksella herätti kommenttini: " I don't like tight holes." Vanhaa kettua ei ahtaat kolot kiinnosta. Cu Chin matkailunähtävyys oli todella hyvin tehty ja opastetut kierrokset hyvin mielenkiintoisia, suosittelen jos siellä päin liikutte. Cu Chista lähdettäessä olikin sitten jo nälkä ja oppaamme ehdottivat meille maittavaa sammakkoateriaa. Emme oikein syttyneet. Kerroin että haluamme syödä, mutta sillä edellytyksellä, ettei listalla ole sammakkoa, käärmettä, kissaa, koiraa eikä rottaa. Ja löytyihän sieltä sitten ravintola jossa saimme mm. kanaa, nautaa ja possua. Sekä lämmintä kaljaa. Ruokailun jälkeinen reilun tunnin matka kämpille olikin sitten luku sinänsä. Muumimamma ei ollut tottunut pitkiin automatkoihin ja alkoi voida pahoin. Ei ollut erityisen miellyttävä kokemus matkustaa kun tasaisin väliajoin Muumimamma huokaisi vatsansa sisällön muovipussiin. 

Illan räyheistä "viimeisen illan hulinoista" kirjoitinkin jo aiemmin tuonne edellisen artikkelin kommenttikenttään vastatessani Jarnalle, joten ei niistä sen enempää. Perjantai oli matkaohjelman suhteen vapaapäivä. Itse lähdin shoppailemaan. Torikauppiassuvun jälkeläisenä minua kiinnosti Benh Thanin markkinapaikka. Se oli kokemus, muttei mikään kovinkaan mukava sellainen. Tavaraa oli tarjolla ihan laidasta laitaan. Myyjät olivat hyvin aggressiivisia, melu ja hajut kammottavia ja minuun iski paniikki. Pois oli päästävä ja äkkiä. Löysin viimein Saigon Centren ostoskeskukseen ja hankin sieltä tarvittavat tuliaiset. Minun ollessani kaupungilla olivat veljet menneet majapaikkamme uima-altaalle. Mixu sanoi jo edellisenä iltana, että viimeisenä päivänä sitten poltetaan itsemme. En silloin uskonut hänen olevan tosissaan. Mutta mies pysyi puheissaan. 3-4 tuntia aurinkoa ilman aurinkorasvaa oli tehnyt tehtävänsä. Illalla Mixu oli kuin keitetty rapu ja vapisi kuumeissaan. Porukalla hölvättiin erilaisia rasvoja ukkoon ja koetettiin saada kuume laskemaan sekä mies lentokuntoiseksi. Sen verran jopa säälitti, ettei edes kuittailtu Mixulle yhtään hänen jääräpäisyydestään.

Lauantaina sitten oli aika lähteä kotia kohti. Itse en juurikaan nukkunut edellisenä yönä, joten lähtökohdat 30 tunnin kotimatkalle olisivat voineet olle paremmatkin. Onneksi menimme Saigonin kentälle hyvissä ajoin, sillä lähtöselvityksessä alkoivat ongelmat. Meillä oli kyllä lentoliput Saigon-Hong Kong välille, mutta ne eivät kuulemma olleet voimassa. Voi prkle. Pieni epäusko alkoi jo hiipiä veljeslauman keskuuteen. Meidät ohjattiin "vuoropäällikön" puheille, joille juurta jaksaen selvitimme mitä kaikkea sotkua oli viimeisten viikkojen aikana lennoissamme ollut. Ja kaikki sotkut Finnairin ja Cathay Pacificin aiheuttamia. Vuoropäällikkö toimi kuten vuoropäällikön kuuluukin toimia ja sai kuin saikin meidät lopulta koneeseen. Kyllä ne vuoropäälliköt jossain päin maailmaa osaavat toimia.

Antaumusmatkat käytti jälleen alihankkijoita Hong Kongin välilaskun aikana. Mats ja Ribo toimivat matkanjohtajina ja oppaina 9,5 tunnin Hong Kongin välilaskumme ajan. Alku sujui hienosti, ensiksi Airport Express -junalla kentältä Hong Kongin keskustaan. Meni muuten lujaa se juna. Ja välillä oltiin meren alla. Maalaispoikaa ihan hirvitytti, mutta ei tullut yhtään vettä sisään vaikka meren alla oltiinkin. Hong Kong Cityn ytimestä sitten lähdimme etsimään Hong Kong Peakia. Emme edes Mixun kanssa tienneet mitä olimme etsimässä, mutta kuuliaisesti raahustimme veljien perässä. Suuta kuivasi, väsytti, oli kuuma ja lentolaukku painoi niin pirusti. Aina se etsintämme kohde oli 5 tai 15 minuutin kävelymatkan päässä. Nämä meidän pikku Pihkaniskat eivät olleet ihan omimmillaan metropolin melskeessä ja muutamia pummeja tuli suunnistuksessa. Vaan ei tullut juomapakkaa. En olisi uskonut, että jossain vaiheessa lomareissuamme se olen minä joka huutaa: "Nyt pitää saada olutta". Mutta turha oli toiveeni. Lopulta se kauan etsimäämme Peak löytyi ja Mixulle sekä minulle selvisi mikä se oli. Se oli ihan h....tin pitkä jono!!! Sitä olikin kannattanut puolikuolleena etsiä. Jonossa oli väkeä sata- ellei tuhatmäärin. Joku paikallinen kertoi jonotuksen kestävän ainakin 2 tuntia. Oli todella näkemisen arvoinen tämä Peak. En ottanut valokuvia.

Seuraavaksi suunnistajamme lähtivät johdattamaan meitä Hong Kongin Hard Rock Cafeseen. Ei välipysähdyksiä, ei juomataukoja, vaan portaita ylös ja kohta taas alas. En uskonut, että pohjoisen matkamies voi olla nääntymäisillään keskellä Hong Kongin kaltaista metropolia. Nyt uskon. Tuli koettua. Lopulta ehkä noin 3 tunnin harhailun jälkeen tajuntani ollessa jo hämärän rajamailla huomasin istuvani HRC:ssa ja edessäni oli 9 euron kaljatuoppi. Hyvää kannattaa odottaa.

Viimein Mats ja Ribo johdattivat meidät takaisin lentokentälle. Heidän pestinsä matkanjohtajina ja -oppaina oli päättynyt. Ehkä ikuisesti. Saigonissa meille oli sanottu, että meidät on lähtöselvitetty jo myös Hong Kong - Helsinki -lennolle ja että meidän pitää vain käydä hakemassa boarding passit HK:ssa Finnairin tiskiltä. No osittain näin olikin. Minä olin saamassa paikan Hong Kong - Helsinki -lennolle, veljet eivät. Taas alkoi selvittelyt jotka lopulta päättyivät... miten sen nyt ottaa... riippuen katsontakannasta... joko hyvin tai huonosti... joka tapauksessa koko veljeslauma saatiin mahdutettua lennolle. Minä ja Mixu istuimme vierekkäin koneessa ja pari penkkiriviä meitä taaempana Ribo ja Mats. Olimme varmaankin Mixun kanssa kuin kaksi marjaa; pulskat vähätukkaiset pojat. Tai kuin isä ja poika. Toinen vähän ruskeampi, toinen vähän punaisempi. Koskaan en ole nukkunut niin hyvin koneessa mannerten välisillä lennoilla kuin nyt nukuin. Lennon kesto oli reilut 10 tuntia, josta unessa olin reilut 8 tuntia. Ja Mixu korskahteli vieressä. Voi sitä tyttörukkaa joka istui ikkunapaikalla meidän vieressämme, ei edes pissille raasu päässyt koko lennon aikana. Ei kyllä kysynytkään.

Suomessa meidät toivotti tervetulleeksi marraskuinen vesisade. Poissa oli aurinko, ihana lämpö, ihmisten vilinä, mopojen pärinä, märäntyvien roskisten haju jne. Tilalla oli harmaus ja huomenna alkava arki, mutta hyvältä tuntui taas kerran palata kotiin omien rakkaiden luo. Lomamatka täyttää silloin tarkoituksensa kun sekä reissuun lähtiessä että sieltä palatessa on hyvä fiilis. Nyt on.

 

Viikko oli vietetty Phu Quocin paratiisisaarelle ja oli aika palata takaisin Saigonin hälinään. Phu Quocissahan on rapiat 70 000 asukasta ja Saigonissa 9 miljoonaa, joten eroja on näissä paikoissa aika lailla näin sankarimatkaajien silmin katsottuna. Viikko saarella näin kahden viikon reissulla oli ehkä pari kolme päivää liian pitkä aika. Saarelta emme löytäneet kuin kolme hyvää ruokaravintolaa joissa kävimme. Tapoihimme kun kuului nauttia sekä lounas että päivällinen, tulimme näissä paikoissa hyvinkin tutuiksi. Ja näiden ravintoloiden kaljavarastoihin tuli kohtalaisen nopeaa kiertoa. Hai Nam -niminen ravintola oli kylän ehdoton ykkönen. Eikä edes kalleimmasta päästä. Vielä kun henkilökunta pyöristeli laskuja kivasti alaspäin jättäen laskuttamatta usein jotakin tilaamistamme artikkeleista, tuli siitä ehdoton suosikkimme. Hai Namissa pääsimme herkuttelemaan lähinnä paikallisilla ruuilla. Paitsi tietysti Hanhijärven Kulinaristit Ry:n johtava gastronomi Mixu, joka veteli viikon mittaisella saarivierailullamme 5 kertaa pizzaa, 2 kertaa ribbsejä ja 7 kertaa spagettibologneseä. Se spagetti kun oli just oikeeseen kypsyyteen keitetty; al dente. Tututuksi tulleet tarjoilijat olisivat varmaan viimeisinä saaripäivinämme pyörtyneet jos Mixu olisikin tilannut esim. seafoodia tai jotain nuudelisoppaa.

Phu Quocin lentoasemalla oli sitten aika allekirjoittaneen astua näkyvään rooliin. Turvatarkastustukseen jonotettaessa kaivoin postilaukkuni kätköistä puolen litran cokis-pullon ja aloin avata sitä. Wroom!!! Kylläpä lensi cokis kauniissa kaaressa, ihan kuin aamuvirtsa vielä jokunen aika sitten ennen keski-iän mukanaan tuomaa heikkoa suihkua. Suurin osa tarjoamastani kasviuutejuomasta tuli itseni päälle, mutta osansa saivat myös Mats ja joku saksalainen pariskunta. Mats otti vielä asiakseen alkaa sättimään minua. Voi prkle. Hävetti ja suututti, mutta olinhan taas päässyt huomion keski-pisteeksi, minä kun niin tykkään olla tuntemattomien ihmisten huomion kohteena. Kyseessähän oli sisämaan lento, joten varsinaista passintarkastusta ei ollut, mutta meiltä tarkastettiin vielä kertaalleen passit ja tiketit. Ja minun cokiksessa uitettu passini sai erityishuomion, se oli märkä ja haisi kapitalistiselle hapatukselle. Se ei täälläpäin ole mikään meriitti.

Koneeseen päästyäni havaitsin, että kohtalo tai joku muu oli asettanut minut istumaan munkin viereen. Tai kyseessä oli niin pienikokoinen buddhalaismunkki, että saattoi oli donitsikin. Meillä synkkasi heti hyvin tämän oranssikaapuisen pikkumiehen kanssa. Arvelin hänen suojaavan lentomatkani turvallisesti perille, vaikka ajatukseni harhailikin heti vähän asiattomuuksiin; aloin nimittäin miettiä mitä tuollainen munkki pitää kaapunsa alla vai liekö taivaltaa ihan luonnontilassa. Matka meni hyvin ja koneen jo rullatessa kentällä koin järkytyksen; tämä pikkuruinen munkinalku kaivoi oranssisesta pikkupussukastaan omena...puhelimen. Voi hitsi, mihin tää maailma on menossa. Järkytykseni vielä lisääntyi kun jonottaessamme koneesta ulos havaitsin munkin IPhonessa olevan Facebook-sovelluksen auki. No tietysti tollasia IPhoneja jaetaan almuina köyhille munkeille, mutta tarviiko heidän ladata niihin Facebook? Todennäköisesti jos munkki kantaa pussukassaan IPhonia ja peukuttelee Facebookissa, on hänellä kaapunsa alla Björn Borgin bokserit tai Vercasen nahkastringit.

Huoneistomme, jossa nyt majoittaudumme, sijaitsee Binh Thanin kaupunginosassa. Tässä on 120 neliötä, neljä huonetta ja keittiö, sekä mikä tärkeintä kummassakaan kylppärissä ei ole lukkoa! Mats ja Mixu varasivat Kingsize-kokoisen parisängyn ja me Ribon kanssa jouduimme tyytymään Queensize kokoisiin, mutta saimme molemmat omat huoneet. Voi sitä autuutta kun pääsee edes hetkeksi veljistä eroon. Olen tosin huomannut, että Matsin ääneen voluumitaso on suoraan verrannollinen juodun oluen määrään. Ja se voluumitaso on pysytellyt kohtalaisen korkealla koko reissun ajan.  Ollessani huoneessani Matsin ääni kyllä kuuluu, mutta miestä ei näy, onhan sekin edes jotain.

Antaumusmatkoilla on erittäin laaja kontaktiverkosto ympäri maailman. Niinpä Saigonistakin meille löytyi paikallisopas. 42-vuotias perheenäiti My toimi oppaanamme ja vei meidät syömään majapaikkamme vieressä olevaan ulkoilmaravintolaan. Pikku-Myy, kuten oppaamme ristimme, sai tilata meille pöydän täyteen paikallisia herkkuja oman valintansa mukaan. Me kun emme ruokalistasta mitään ymmärtäneet. Pikku-Myyn englanninkielen taito on sitä Jarnalta tuttua Viipurin torikauppiasenglantia. Lopulta alkoi tavaraa tulla pöytään. Voi hitsi kun mie tykkäsin, ja Mats. Mixusta en tiedä ja Ribolla alkoi orastava vatsatauti jo ruokia pöytään kannettaessa. Oli kanaa, nautaa, rapuja ja muuta merenelävää, erilaisia kastikkeita, vihanneksia. Kruununa pöytään kannettiin kulhollinen grillattuja kotiloita. Eka, muttei vika kerta kun AGuru syö grillattua kotiloa. Se oli taivaallista. Kysyimme Pikku-Myyltä miten kotilonsyönti vaikuttaa mieskuntoon. Onneksi hän ei ymmärtänyt kysymystä. Päättelimme sen vaikuttavan positiivisesti ja söimme Matsin kanssa kulhollisen kotiloita, mutta jäi nyt testaamatta sen mieskuntovaikutusta. Ehkäpä sillä on pitkäaikaisvaikutuksia. Katsotaan kotona sitten kevväämmällä. Päivällisen jälkeen kävimme vielä Matsin ja Mixun kanssa Saigonin ytimessä katsomassa humua ja sitähän riitti.

Yksi episodi meinasi jäädä kertomatta. Majoittoiduttuamme Mats kävi testaamassa uuden kämppämme saniteettitiloja. Pitkähkön viipymisen jälkeen mies tuli nolona kertomaan, ettei osaa käyttää vessanpönttöä. No se on jäänyt tässä hötäkässä matkanjohtajalta neuvomatta. Voi prkle, näitä törppöjä. Nolona tämä maailmanmatkaajia kysyi auttaisiko joku hänen tekemänsä tuotoksen kohti Saigonin viemäriverkkoa. Kerroin, ettei kuulu matkanjohtajan toimenkuvaan. Muu ryhmämme lähti kolmeen mieheen tutkimaan vessanpöntön mystiikkaa. Ribolla meni noin 0,2 sekuntia löytää pöntön huuhtelukahva ja kas sinne menivät Matsin sen päivän oleellisimmat saavutukset. Voisikohan Jaana selvittää Matsille vielä näitä ihan elämän perusasioita? Siis ihan alusta.

Illalla sain sitten Osuuspankilta tekstarin. Visa-korttiani epäillään käytetyn väärin ja se on lukittu. Ajattelin, että nyt joudun myymään itseäni, jotta pääsen täältä joskus sinne kotiin kahlaamaan sohjoon. Taksoja jo miettiessäni Mats lupautui tarjoamaan satasen. Valuuttalajista ei ollu puhetta. Ei helv... Tuollaisten pervojen kanssako minun pitää kotimatkani kustantaa. Otin itseäni niskasta kiinni ja nöyrryin anelemaan lainaa veljiltä. Jopa Matsin kanssa pääsimme sellaiseen lyhytaikaisen matalakorkoisen 100 euron lainan sopimukseen, etten joudu maksamaan lihallista korvausta.

Tänään meillä olikin sitten ohjelmassa tutustuminen Indepence Houseen ja sotamuseoon. Minua alkoi todella ahdistamaan sotamuseossa. Saman tunteen olen kokenut mm. Auschwitzissa. Voin tunnustaa, että silmäkulmat kostuivat niihin kaikkiin hirveyksiin tutustuessa mitä Vietnamin sodassa tapahtui. Ja näkemämme oli vain toisen, voittaneen puolen näkemys asioista. Tuntemattoman sotilaan Hietasen sanoin: " Kyl mä sen tunnusta, et sota o paljast pahantekkoo molemmi puoli - siit joutuu ain kärsimää. Niiku neeki, jotka ei ollu mittään pahaa tehny." Eniten minua koskettivat kuvat kärsineistä ja epämuodostuneista lapsista, joita syntyy vieläkin sodassa käytettyjen myrkkyjen seurauksena. Hiljaiseksi veti museossa käynti koko veljeslauman, taksimatkalla kämpille ei huuli lentänyt ja kaikki varmaankin miettivät vähän syvällisempiä juttuja. Pientä koti-ikävääkin oli aistittavissa.

Just äsken tulimme sitten Hard Rock Cafesta, jossa nautimme kunnon päivällisen, jonkun verran bisseäkin taisi kulua. Paikallinen bändi soitti livenä. Minä ja oletettavasti Ribo sekä Mats tykkäsivät, Mixu ei. Nikolaikin olisi tykännyt, sillä bändissä oli naiskitaristi. Pikku-Nikolai tykkää niin naiskitaristeista.

Nyt kun on ensimmäinen puolipilvinen päivä reissumme aikana alkaa tummia pilviä kasautua myös blogistin otsalohkoon ja siirryn tällä kertaa asiapitoisesta dokumentoinnista kantaaottavampaan mielipidekirjoitukseen.

Kyllä meillä suomalaisilla olisi paljon opittavaa näiden vähän vähemmin kehittyneiden Aasian maiden ihmisten elämäntavasta ja ajattelusta. Me omaamme, tai suurin osa meistä, ns. luterilaisen työmoraalin. Minun mielestäni se tarkoittaa ilotonta, liian vastuuntuntoista, liian työkeskeistä elämäntyyliä. Arkemme on pelkkää suorittamista sekä töissä että kotona. Tavaraa ja mammonaa haalitaan siihen tahtiin, ettei ehditä nauttia elämästä. Myös siinä arjessa tulisi jatkuvan suorittamisen sijaan olla aikaa nauttia elämän pikkuasioista. Me emme osaa arvostaa sitä, miten hyvin meillä asiat loppujen lopuksi ovat, vaan vertaamme omaa elämäämme siihen naapurin elämään, jolla ulkoiset puitteet ovat mielestämme aina paremmin kuin meillä. Ulkoiset puitteet ovat usein kulissia, joka ei kerro yhtään siitä miten naapureilla oikeasti menee. Ja koko ajan ajatellaan, että mitä ne muut minusta ajattelevat. Kyllä me ollaan oikeasti h...tin tyhmiä! 

Työelämässä painetaan ihan simona, vaikka monta kertaa vähempikin riittäisi. Pahimmassa tapauksessa, kuten minulla, työasiat tulevat vielä vapaa-ajallakin ajatuksiin ja voivat aiheuttaa unettomia öitä. No pirunmoista stressiä ainakin. Onneksi olen elämänkokemuksen myötä oppinut käsittelemään painetilojani paremmin. Kenenkään hautakivessä en ole nähnyt tekstiä "Tosi kova työmies" tai "Tällä naisella ei ollut paljoa sairauspoissaoloja, tuli kovassa nuhassakin töihin".

Ja sitten jaksetaan valittaa veroista, joita palkkatuloistamme joudumme maksamaan. Emme pääosin jaksa muistaa, että niillä veroilla ja veroluontoisilla maksuilla kustannetaan koulutuksemme, terveydenhoitomme, toimivan infrastruktuurin, eläkkeemme jne. Mutta me vaan valitetaan ja etsimällä etsitään mistä pystyisimme mielemme pahoittamaan. Siihen en tässä ota kantaa onko ne veroprosentit meilläkään ihan oikein eri kansanryhmien välillä. Niissä saattaisi olla pientä fiilausta.

Ja hirveintä ovat sitten nuo työvuoromme. Miten ne voivatkin olla niin hanurista? Listanlaatijan täytyy käyttää todella paljon aikaa, että saa meille kullekin tehtyä mahdollisimman paljon kiusaa työvuorojen muodossa. Tahallaan laittaa meille työvuoroja juuri kun on kaverilla tuppervaara-kutsut. Ja mites ne toissavuotiset kynttiläkutsut? Ohi menivät nekin, oli yövuoro, ei päässyt kynttilästä nauttimaan. Entäpä ne pitkät työputket? Minähän nimenomaan toivoin lyhyitä työputkia ja pitkiä vapaaputkia, ja tämä p...le laittaa just päinvastoin. Kaverille se teki niin, ettei sillä ollut työkykyä ylläpitävien firman urheilukisojen jälkeen kuin kaksi vapaapäivää. Eihän siinä ajassa millään toivu kolmen vuorokauden turnauksesta. Kaverin piti hakea saikkua. Syksyllä miulta jäi iltavuoron takia yksi SaiPan harjoituspelikin näkemättä, ja sen SaiPa vielä voitti. On varsinainen m...kku tuo vuorosuunnittelija, tahallaan teki senkin kun tiesi SaiPan voittavan.

Meidän elämämme menee sekaisin jos suosikkijoukkue häviää voittomaalikisassa tai jos emme saa parturiaikaa juuri perjantai-iltapäivälle. Täysin katastrofaalista on jos Kossu-pullon tai bensan hinta nousee 5:llä prosentilla. Tai jos marraskuussa sataa lunta ja Volvon alla on ne Hankookin Silestonet. Voi perkule, kun meillä on loppujen lopuksi pienet murheet, mutta omalle kohdalle sattuessa ihan ylivoimaiset.

Osaisimmepa arvostaa kotimaatamme, sen puhtautta ja turvallisuutta. Sen hyvää koulutusjärjestelmää jne. Olisimmepa tyytyväisiä jokaiseen terveeseen päiväämme, oli se sitten työ- tai vapaapäivä. Osaisimmepa nauttia myös niistä työvuoroista, vaikka ne juuri vääränä ajankohtana ovatkin. Nauttisimmepa arjesta oman ihanan perheemme ja hyvien ystävien seurassa. Tätä toivon niin itselleni kuin kaikille kolmelle, tai monta teitä nyt onkaan, blogin seuraajalle.

 Vietnam on pinta-alaltaan pikkuisen Suomea pienempi valtio, mutta väkeä on reilut 91 miljoonaa. Keskipalkka täällä on noin 200 dollaria kuussa ja esim. lapsen opiskelu koulussa, jossa opetettaisiin englannin kieltä maksaa 100 dollaria kuukaudessa. Ymmärrettävästi hyvin harva lapsi oppii Englantia koulussa. Ihmiset ovat "köyhyydestään" huolimatta tyytyväisiä elämäänsä ja ylpeitä kotimaastaan. He jaksavat hymyillä ja olla avuliaita meille vaaleanpunaisille jättiläisille ja yrittävät parhaansa mukaan saada meidät turistit nauttimaan olostamme täällä. Otetaanpa esimerkiksi tuo allasvahti tuosta vierestä. Joka ikinen päivä hän on aamuisin hymyillen tervehtinyt meitä, huolehtinut aurinkotuolit meille valmiiksi, tuonut patjat ja tuhkakupit, ja on aina valmiina auttamaan jos vaikka Mixu joutuu paniikkiin altaan syvässä päässä. Sanaakaan herra ei puhu vielä englantia, mutta opiskelee sitä koko ajan työn ohessa kännykän avulla. Nyt on menossa kuudes päivä putkeen kun kaveri on altaalla aamukahdeksasta iltakuuteen kuuma univormu päällään. En tiedä, miten vuorosuunnittelija on onnistunut? Onko vapaapäivä jo tiedossa allasvahdille lähipäivinä? Mutta tämän työputken rasitukset ei vielä kaverin kasvoilla näy, ei ole naama norsunsukuelimellä, kuten joskus meillä tapaa olemaan. Hän näyttää olevan ylpeä työstään ja siitä, että saa olla avuksi meille ja edes hymyillä aina katseemme kohdatessa.

Asumukset ihmisillä täällä ovat meidän mittapuumme mukaan ihan hirveitä. Ei ole edes farmari-Volvoja rötisköjen pihoilla, mutta ihmiset yrittävät pitää hökkeleidensä edustat siisteinä ja eivät varmaankaan tunne samanlaista naapurikateutta kuin meillä. Eikä heillä ole menossa kilpavarustelua menossa kodin elektroniikan suhteen kuten usein meillä. Heille riittää, että saavat lapsille maitoa ja riisiä päivittäin tarjottavaksi. Ja he jaksavat hymyillä ja olla ystävällisiä meille. Hämmästyttävää. Ja myös ihailtavaa.

Vietnamin väestö on verrokkimaihin Kiinaan ja Thaimaahan verattuna jonkun verran keski-iältään nuorempaa. Palkat täällä ovat noin puolet Thaimaan palkoista ja vain neljäsosa Kiinan palkoista. Luonnovaroja täältä löytyy ihan kivasti, mm. öljyä ja metsääkin on n. puolet pinta-alasta, vaikka sodassa sitä 40-50 vuotta sitten rajusti tuhottiin myrkyttämällä. Talous kasvaa vauhdilla ja yritteliäs kansa on vakuuttanut ainakin minut. Jos sukanvarresta joskus jotain löytyy, tulen sitä sijoittamaan Vietnamin pörssiin. Uhkakuvana Vietnamin talouskasvulle on voimakas korruptoituminen.

Yritin tässä kirjoituksessani opettaa teille kahdelle lukijalleni, että joskus tekisi hyvää miettiä itse kunkin asioita vähän syvällisemmin. Miettiä onko kaikki niin huonosti itsellä kun olettaa. Miettiä miten voisi nauttia elämästään nykyistä enemmän. Itsellä on kokemusta parista vuorotteluvapaasta, jolloin pääsin hetkeksi hyppäämään pois oravanpyörästä ja laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Ja hyvää teki. Ilman niitä majoittuisin nykyisin varmaankin pehmustetussa kulmattomassa huoneessa tai kasvaisin horsmaa. Nykyisin pääsen lomamatkoilla lyhyiksi hetkiksi hyppäämään pois jatkuvasta suorittamisesta ja osaan, se täytyy sanoa, nauttia elämästä.

Vaikka täällä kaukomailla ollaan taloudellisesti hyvinkin paljon meitä suomalaisia köyhempiä, uskallan väittää, että täällä ollaan keskimääräisesti paljon onnellisempia kuin Suomessa. Ihmiset osaavat arvostaa sitä mitä heillä on ja ovat tyytyväisiä saadessaan perheensä ruokittua päivittäin. Tiedän monia, joille tekisi hyvää vähän avartaa maailmankatsomustaan ja tulla katsomaan miten täällä eletään.

Ugh, olen puhunut.

 

Kuten jo toissapäiväisessä kommentissani ilmoitin, olemme tehneet sopimuksen Saigon Phu Quoc Resortin kanssa ja aloitame täällä työt joulukuun alussa eroottisina tanssijoina. Finlandian Skunks tanssiryhmä ei tule jättämään ketään kylmäksi, sen takaan. Tarvitsisimme ryhmäämme viidennen esiintyjän. Jarna olisi mieluisin. Hänellähän alkaa rytmi viedä jo kolmen kaljan jälkeen ja sitä jatkuu unen tuloon asti. Jarnan kädet ja jalat heiluvat samaan tahtiin koko illan oli musiikin rytmi sitten mikä tahansa ja vaikkei musiikkia olisi ollenkaan. Toinen sopiva ryhmäämme olisi Harry. Harryn notkea olemus toisi oivan lisämausteen esityksiimme. Encorena kun Harry vetäisi joka ilta Wind Of Changen takaan ettei yksikään silmäkulma jäisi kostumatta. Samalla voisi järjestää yleisökilpailun osuuko yksikään nuotti kohdalleen. Kokemuksesta sanoisin, että Pikku Nikolai ja Veljeni Kauko saattaisivat olla taas vähän liian notkeassa kunnossa esityksiimme.

Yllättäen Kieku-järjestelmä toimii täällä Vietnamissa hiukkasen paremmin kuin työpaikallamme. Anoimme kaikki neljä neljän kuukauden palkatonta virkavapaata joulukuun alusta maaliskuun loppuun toisen toimen (eroottinen tanssija) hoitoon. Työnantajamme linjan mukaisesti minä sain neljä vuotta palkatonta, Mats neljä kuukautta palkallista ja Ribo 3 päivää palkallista virkavapaata. Mixulla tuo aika menee kurssipäivinä ja luonnollisesti ulkomaan päivärahoilla. Aina yhtä selkeää ja tasapuolista meidän firmassa.

Olemme nyt treenanneet tiukasti muuveja hotellin altaalla. Muuten alkaa mennä jo homma YMCA:n tahtiin melko hyvin synkassa, mutta Mats tulee tässäkin koko ajan liian aikaisin. Kyllä me saadaan homma hiottua mielikuvaharjoitteilla kuntoon ennen joulukuun alkua. Minulla on keinoni saada Mats tulemaan ajallaan, en niitä tässä kuitenkaan paljasta. Kun me täällä teemme näitä mielikuvaharjoitteita, niin vastaavasti Te arvon lukijat voitte tehdä niitä tätä lukiessanne. Ajatelkaa meidät pikku bikineissämme liikuttelemaan lanteitamme samaan tahtiin altaan reunalla. Varatkaa oksennuspusseja lähettyville ennen harjoituksen alkua.

Sen verran uskallan tässä vaiheessa 1,5 tunnin setistä paljastaa, että tullaan Van Halenin Jumpilla sisään. Siten tulee Welcome To The Jungle, Paradise City ja Hells Bells. Noin puolivälissä Mats vetää soolona Monosen Unton Satumaan muistellen Ruotsin vuosiaan. Ribon soolo on Urheiluhullu ja Mixulla luonnollisesti Juodaan Viinaa. Kuvitelkaapa näitä tanssiesityksinä! Minä poika sooloilen Fiilaten Ja Höyläten. Treeneissä yleisö on ollut aika villinä jo tässä vaiheessa. Tietysti settimme sisältää ruotsalaisille poikapereille omistetun YMCA:n. Loppua kohti esityksemme vaan kiihtyy. Tulee Sultans Of Swingiä, Paranoidia ja Stairway To Heaveniä. Siihen kun vielä loppuun saisi Harryn oman encoren, niin maailman menestys olisi taattu.

Tämän kaltaisille show-jutuille on täällä Phu Quocissa tilausta. Iltaelämä on vielä aika kuollutta. Tosin tällä porukalla ei paljon iltaelämää saatikka yöelämää ei juuri tarvitakaan. Veljet alkavat haukottelemaan jo puoli kymmeneltä ja räväkintä mitä ollaan iltakymmenen jälkeen tehty on että pelattiin kerran Unoa kahdensadan sijaan viiteensataan!!! Minä kun otan tuossa iltapäivisin aina päikkärit niin minulla olisi virtaa pyöriä kaupungilla vähän pidempäänkin, mutta pari veljeä ei voi keskeyttää kaljan imemistä päiväunien takia ja ovat sitten illalla aivan puhuksissa. Yksi veli taas treenaa minun päikkäreiden ajan. Voi näitä veljiä.

Thai-hieronnan vannoutuneena fanina olen ottanut pari kertaa vietnamilaisen hieronnan. Suosittelen. Thaimaassa hierojat käyttävät omaa kroppaansa hieronnassa apuna. Täällä lyödään välillä kuumia ja välillä jäisiä pyyhkeitä päälle. Thaimaassa ollaan patjalla, täällä ihan oikealla hierontapöydällä. Lisa-niminen hierontatäti kysyi haluanko itseni hierottavan hellästi vai kovasti. Asetuin mahalleni hierontapöydälle ja sanoin: "Take me roughly!" Ja hän otti. Jossain vaiheessa tunsin hänen tanssivan ripaskaa selkäni päällä. Sitten tuli taas erilämpöisiä pyyhkeitä ja sama raju setti jatkui. Oikeasti tuollainen reilun tunnin setti tekee hyvää. Mixu otti hieronnan rannalla, mutta mie en noista rantahieronnoista ole oikein Intian kokemusten jälkeen innostunut. Mats ja Ribo ovat niin pidättyväisiä etteivät he ole hierontoihin uskaltautuneet. Luultavasti veljillä on ennakkoluuloja, he luulevat että hieronta on jotain eroottista. No ei ole. Olisihan miullakin saattanut 35 vuotta sitten jotain tapahtua kun hieroja työstää reiden sisäpintaa, mutta nyt ei tapahdu. Kun ei tapahdu oikein muulloinkaan.

Minä olen siinä suhteessa vanhoillinen, etten pidä sosiaalisesta mediasta. On kyselty miksei minusta juuri kuvia ole netissä. Aiheesta on Jenni Vartiaisella biisikin. En halua että "Koko maailma mua katselee kuvaruudun valoista, yksinäisten taloista." tai että "Joku Ilpo/Irmeli mua katselee ja itseään koskettelee". Tai no ehkä joku Jenni on hiukan vetovoimaisempi kuin meikäläinen, mutta onhan niitä kaikenlaisia pervoja. Jotkut pitävät jopa Maisa Torppaa seksikkäänä.

Ravintola-/baarikulttuurikin on mennyt ihan pilalle. Ennen vanhaan poikamiesaikoina mentiin baarin, tilattiin juomat, alettiin seurustelemaan kavereiden kanssa, puhuttiin paskaa, luotiin katseita naapuripöytiin, saatiin katsekontakteja, lipaistiin kielellä muutaman kerran omia kulmakarvoja ja loppu olikin sitten Herran hallussa. Nykyään mennään baariin, ensiksi kysytään wifin salasana, sitten tilataan juomat, päivitetään Facebookiin missä ollaan (ketä oikeesti kiinnostaa), laitetaan pari kuvaa, odotellaan peukutusta, ollaan tosi ärsyyntyneitä kun tarjoilija tuo juomat häiriten hyvää sometusta, ei siis sormetusta. Ei puhuta muulle pöytäseurueelle mitään, ei nähdä naapuripöydän Irinaa ja ollaan orgasmin partaalla kun saadaan peukkua joltain 20 vuoden takaiselta inttikaverilta, joka osoittautui myöhemmin myös hinttikaveriksi. Some on syvältä, peukutus on perseestä ja Facebook syvältä perseestä.