Tätä kirjoitettaessa ollaan jo junassa matkalla kohti Lappeenrantaa. Viimeiset päivät Saigonissa olivat sen verran hektisiä, ettei blogia ehtinyt päivittää aiemmin. Nyt ollaan kotimatkaa tehty sellaiset 27 tuntia ja läppä lentää edelleen ihan kivasti.

Torstaina kävimme Cu Chin tunneleissa. Paikallisoppaamme Pikku-Myy järjesti meille hyvän Toyota-merkkisen kulkupelin tälle matkalle. Kun autossa oli tilaa, kysyi oppaamme voiko hän ottaa ystävänsä mukaan reissulle. Tottakai suostuimme ja mukanamme reissuun lähti näin myös Muumimamma. Cu Chin tunnelit sijaitsevat noin 60 kilometrin päässä Saigonista, mutta matka ruuhkissa huonoilla teillä taukoineen kesti pari tuntia suuntaansa. Melkoista matelemista. Perillä meidät johdateltiin kahdelle erilliselle tutustumiskierrokselle sodanaikaiseen tunneliverkostoon. Tunneleitahan Vietnamin sodan aikana oli käytössä satoja kilometrejä. Cu Chin oppaat kertoivat hyvinkin ylpeinä näiden tunneleiden merkityksestä sodan lopputulokseen. Veljeni sujahtelivat koloihin kuin kanit ja etenivät ahtaissa tunneleissa satoja metrejä aivan kuin kanit koloissaan. Minä, joka poden ahtaanpaikan kammoa, en moisiin koloihin lähtenyt ahtautumaan. Muistissani oli taannoinen käyntini Egyptissa, Kheopsin pyramidissa jonne jäin jumiin ja jossa harkittiin jo koko pyramidin purkamista, jotta Pohjolan paksu poika saadaan irti. Suurta hilpeyttä n. 20 henkilön opastetulla kierroksella herätti kommenttini: " I don't like tight holes." Vanhaa kettua ei ahtaat kolot kiinnosta. Cu Chin matkailunähtävyys oli todella hyvin tehty ja opastetut kierrokset hyvin mielenkiintoisia, suosittelen jos siellä päin liikutte. Cu Chista lähdettäessä olikin sitten jo nälkä ja oppaamme ehdottivat meille maittavaa sammakkoateriaa. Emme oikein syttyneet. Kerroin että haluamme syödä, mutta sillä edellytyksellä, ettei listalla ole sammakkoa, käärmettä, kissaa, koiraa eikä rottaa. Ja löytyihän sieltä sitten ravintola jossa saimme mm. kanaa, nautaa ja possua. Sekä lämmintä kaljaa. Ruokailun jälkeinen reilun tunnin matka kämpille olikin sitten luku sinänsä. Muumimamma ei ollut tottunut pitkiin automatkoihin ja alkoi voida pahoin. Ei ollut erityisen miellyttävä kokemus matkustaa kun tasaisin väliajoin Muumimamma huokaisi vatsansa sisällön muovipussiin. 

Illan räyheistä "viimeisen illan hulinoista" kirjoitinkin jo aiemmin tuonne edellisen artikkelin kommenttikenttään vastatessani Jarnalle, joten ei niistä sen enempää. Perjantai oli matkaohjelman suhteen vapaapäivä. Itse lähdin shoppailemaan. Torikauppiassuvun jälkeläisenä minua kiinnosti Benh Thanin markkinapaikka. Se oli kokemus, muttei mikään kovinkaan mukava sellainen. Tavaraa oli tarjolla ihan laidasta laitaan. Myyjät olivat hyvin aggressiivisia, melu ja hajut kammottavia ja minuun iski paniikki. Pois oli päästävä ja äkkiä. Löysin viimein Saigon Centren ostoskeskukseen ja hankin sieltä tarvittavat tuliaiset. Minun ollessani kaupungilla olivat veljet menneet majapaikkamme uima-altaalle. Mixu sanoi jo edellisenä iltana, että viimeisenä päivänä sitten poltetaan itsemme. En silloin uskonut hänen olevan tosissaan. Mutta mies pysyi puheissaan. 3-4 tuntia aurinkoa ilman aurinkorasvaa oli tehnyt tehtävänsä. Illalla Mixu oli kuin keitetty rapu ja vapisi kuumeissaan. Porukalla hölvättiin erilaisia rasvoja ukkoon ja koetettiin saada kuume laskemaan sekä mies lentokuntoiseksi. Sen verran jopa säälitti, ettei edes kuittailtu Mixulle yhtään hänen jääräpäisyydestään.

Lauantaina sitten oli aika lähteä kotia kohti. Itse en juurikaan nukkunut edellisenä yönä, joten lähtökohdat 30 tunnin kotimatkalle olisivat voineet olle paremmatkin. Onneksi menimme Saigonin kentälle hyvissä ajoin, sillä lähtöselvityksessä alkoivat ongelmat. Meillä oli kyllä lentoliput Saigon-Hong Kong välille, mutta ne eivät kuulemma olleet voimassa. Voi prkle. Pieni epäusko alkoi jo hiipiä veljeslauman keskuuteen. Meidät ohjattiin "vuoropäällikön" puheille, joille juurta jaksaen selvitimme mitä kaikkea sotkua oli viimeisten viikkojen aikana lennoissamme ollut. Ja kaikki sotkut Finnairin ja Cathay Pacificin aiheuttamia. Vuoropäällikkö toimi kuten vuoropäällikön kuuluukin toimia ja sai kuin saikin meidät lopulta koneeseen. Kyllä ne vuoropäälliköt jossain päin maailmaa osaavat toimia.

Antaumusmatkat käytti jälleen alihankkijoita Hong Kongin välilaskun aikana. Mats ja Ribo toimivat matkanjohtajina ja oppaina 9,5 tunnin Hong Kongin välilaskumme ajan. Alku sujui hienosti, ensiksi Airport Express -junalla kentältä Hong Kongin keskustaan. Meni muuten lujaa se juna. Ja välillä oltiin meren alla. Maalaispoikaa ihan hirvitytti, mutta ei tullut yhtään vettä sisään vaikka meren alla oltiinkin. Hong Kong Cityn ytimestä sitten lähdimme etsimään Hong Kong Peakia. Emme edes Mixun kanssa tienneet mitä olimme etsimässä, mutta kuuliaisesti raahustimme veljien perässä. Suuta kuivasi, väsytti, oli kuuma ja lentolaukku painoi niin pirusti. Aina se etsintämme kohde oli 5 tai 15 minuutin kävelymatkan päässä. Nämä meidän pikku Pihkaniskat eivät olleet ihan omimmillaan metropolin melskeessä ja muutamia pummeja tuli suunnistuksessa. Vaan ei tullut juomapakkaa. En olisi uskonut, että jossain vaiheessa lomareissuamme se olen minä joka huutaa: "Nyt pitää saada olutta". Mutta turha oli toiveeni. Lopulta se kauan etsimäämme Peak löytyi ja Mixulle sekä minulle selvisi mikä se oli. Se oli ihan h....tin pitkä jono!!! Sitä olikin kannattanut puolikuolleena etsiä. Jonossa oli väkeä sata- ellei tuhatmäärin. Joku paikallinen kertoi jonotuksen kestävän ainakin 2 tuntia. Oli todella näkemisen arvoinen tämä Peak. En ottanut valokuvia.

Seuraavaksi suunnistajamme lähtivät johdattamaan meitä Hong Kongin Hard Rock Cafeseen. Ei välipysähdyksiä, ei juomataukoja, vaan portaita ylös ja kohta taas alas. En uskonut, että pohjoisen matkamies voi olla nääntymäisillään keskellä Hong Kongin kaltaista metropolia. Nyt uskon. Tuli koettua. Lopulta ehkä noin 3 tunnin harhailun jälkeen tajuntani ollessa jo hämärän rajamailla huomasin istuvani HRC:ssa ja edessäni oli 9 euron kaljatuoppi. Hyvää kannattaa odottaa.

Viimein Mats ja Ribo johdattivat meidät takaisin lentokentälle. Heidän pestinsä matkanjohtajina ja -oppaina oli päättynyt. Ehkä ikuisesti. Saigonissa meille oli sanottu, että meidät on lähtöselvitetty jo myös Hong Kong - Helsinki -lennolle ja että meidän pitää vain käydä hakemassa boarding passit HK:ssa Finnairin tiskiltä. No osittain näin olikin. Minä olin saamassa paikan Hong Kong - Helsinki -lennolle, veljet eivät. Taas alkoi selvittelyt jotka lopulta päättyivät... miten sen nyt ottaa... riippuen katsontakannasta... joko hyvin tai huonosti... joka tapauksessa koko veljeslauma saatiin mahdutettua lennolle. Minä ja Mixu istuimme vierekkäin koneessa ja pari penkkiriviä meitä taaempana Ribo ja Mats. Olimme varmaankin Mixun kanssa kuin kaksi marjaa; pulskat vähätukkaiset pojat. Tai kuin isä ja poika. Toinen vähän ruskeampi, toinen vähän punaisempi. Koskaan en ole nukkunut niin hyvin koneessa mannerten välisillä lennoilla kuin nyt nukuin. Lennon kesto oli reilut 10 tuntia, josta unessa olin reilut 8 tuntia. Ja Mixu korskahteli vieressä. Voi sitä tyttörukkaa joka istui ikkunapaikalla meidän vieressämme, ei edes pissille raasu päässyt koko lennon aikana. Ei kyllä kysynytkään.

Suomessa meidät toivotti tervetulleeksi marraskuinen vesisade. Poissa oli aurinko, ihana lämpö, ihmisten vilinä, mopojen pärinä, märäntyvien roskisten haju jne. Tilalla oli harmaus ja huomenna alkava arki, mutta hyvältä tuntui taas kerran palata kotiin omien rakkaiden luo. Lomamatka täyttää silloin tarkoituksensa kun sekä reissuun lähtiessä että sieltä palatessa on hyvä fiilis. Nyt on.